این نیز بگذرد,

”This too shall pass”, persialainen sananlasku.

Parempi päivä. Lenkkikelit edelleen huonot, vaikka aamulla pakkasta. Juoksen silti.

Joskus mietin, mikä pointti tässä kaikessa on, jos me kerran kaikki kuollaan? Nämä ovat varmaan näitä, mitä jokainen ihminen jossain elämänvaiheessa miettii tavalla tai toisella. Minä ehkä muita useammin. Etenkin nyt ajatukset ovat tulleet mieleen, kun olen lukenut syöpään kuolleiden merkkihenkilöiden elämäkertoja. Kasvi, Hintsa, jne. En tiedä miksi valikoitunut juuri syöpään kuolleiden henkilöiden kirjoja viime aikoina. Alitajuista tai sattumaa.

Isäni puhui ”vedenjakajista” syöpää sairastaessaan. Minun yksi isoimmista vedenjakajista lienee hänen kuolemansa. Ei siitä pääse yli, eikä tarvitsekaan. Viimeinen sana ”hyvin” kysymykseen ”miten menee?” vastattaessa ja viimeinen tekstiviesti ”olet rakas minulle myös” riittävät, ne säilyvät muistoissa tärkeimpinä. Ikävä tietysti on ikuinen.

Elämä on kuin elokuva. Elokuvaa katsoessa tietää, että sillä on tietty kesto ja se kyllä loppuu kun tarpeeksi pitkään katsoo. Hyvän elokuvan parissa viihtyy, eikä loppu enää harmita. Päinvastoin, loppu parhaimmillaan kruunaa kaiken.

Jos elokuva osoittautuu kehnommaksi kuin ennakko-odotukset antavat ymmärtää tai venyy venymistään, sitä suorastaan toivoo sen päättyvän nopeammin. Kaikista parhaita ovat elokuvat, jotka ovat sopivan mittaisia, sisältävät hyviä ja huonoja hetkiä, itkettävät ja naurattavat. Ennalta-arvaamattomuus on suotavaa ja kuuluu asiaan. Tällainen on myös hyvä elämä. Se voi olla pitkäkin, täynnä mutkia ja vastoinkäymisiä, mutta elämä sisältää myös paljon hyvää ja kaunista, jota kannattaa vaalia aina kun voi.

Menipäs filosofiseksi näin perjantaina. Viikonloppu tietää lepoa, sushia, sarjoja, elokuvia, kirjoja ja Overwatchia. Nyt nautin, enkä anna minkään pilata hyvää virettä, joka pilkahti esiin kuin odottamaton aurinko myrskyn jälkeen.