Huono päivä. Väsyttää. Ulkona on tupakan väristä. Räntää sataa vasten kasvoja. Lenkki kulkee, mutta kaikki muu tuntuu vaikealta. Varhaisteini-ikäisen tyttären kanssa riitaa aamusta. En edes tiedä missä ongelma, varmaan minussa taas. Työpäivä sujuu omalla painollaan.

Poika sairastelee, toivottavasti ei koronaa. Toisaalta, ihan sama. Yskää ja kuumetta. Mistäs sitä tietää. Kunhan ei pahene. Sydän syrjällään katson pientä pötköllään tyynyistä ja peitoista muodostetussa ”pesässään”. Väittää, että kaikki on hyvin. Hyvä niin.

Eilen

Haen töiden jälkeen muutamat testit pojan sairastelu mielessä. Tänään pojan vointi on mennyt paremmaksi, eikä kuumetta ole, mutta varmistetaan nyt sitten, ihan huvikseen. Tsädäm-pädäm, mikäs sieltä tuleekaan…

Ajattelen, että en kirjoita tästä mitään. Korona tuntuu olevan jonkin sortin kiertopalkinto nykyään. Eniten minua vain ahdistaa se, että se nostetaan tikun nokkaan (myös kirjaimellisesti) toista vuotta putkeen. Mutta minkäs teet. Tarttuvaa sorttia, niin hohkaus kuin itse viruskin.

Kaikki muut perheenjäsenet on rokotettuja, tytär pariin kertaan, me vanhemmat kolmeen kertaan. Poika on ainoa rokottamaton. Emme kahdeksanvuotiasta ole viitsineet väkisin viedä erikseen rokotettavaksi. Näyttää kuitenkin siltä, että selvisi lievillä oireilla, vain puolitoista päivää kuumetta ja vähän yskää. Voihan se vielä tarttua meihin muihinkin, mutta ei manailla.

Jyväskylän kaupunki ohjeistaa, että oireettomat saavat toimia normaalisti [sic]. Mielessäni käy, että peruisin koko loppuviikon livetapaamiset ja jäisin itsekin vain kotiin. Kyselen vielä vähän työkavereiden fiiliksiä asiasta ja päätän sitten etäillä loppuviikon. Pelataan nyt sittenkin varman päälle. Ei hirveän usein tule oltua poissa töistä, jos joku muu on kipeänä, mutta herkästi tarttuvien virusten suhteen on hyvä tehdä peliliikkeitä. Näitä varmaankin nykypäivänä noro ja korona.

En tiedä mikä tässä päivässä harmittaa, kun pojan testitulos tuntuu sekin ihan mitättömältä asialta muuhun ahdistukseen nähden. Ei(köhän) tämä tästä.