Suomen itsenäisyyspäivä. Maanantai. Hämmentävä kombinaatio. Pääkoppa asennoituu siihen, että ollaan töissä, mutta kalenteri sanoo muuta. Yrittäjän neljä työpäivää jää vähän vajaaksi väistämättä, joten tein tänään hieman töitä pohjustaen huomista.

Tänään on ahdistanut poikkeuksellisen paljon. Stressailen ilmeisesti tulevaa viikkoa. Muutaman tunnin työnteon jälkeen lähdin kuitenkin pois koneelta tekemään ruokaa ja ahdistus hieman helpotti. Täytyy pitää ajatukset kurissa ja rentoutua.

Mentaalinen vapaa-ajan tavoitteeni on ollut saada musaprojektiltani Streetgazerilta edes yksi biisi ulos tänä vuonna. Aihioita on tällä hetkellä 64, joista 5 ovat potentiaalisia ja täysmittaisia kappaleita odottamassa viimeistelyä. Näistä en ole enää yhteenkään tyytyväinen.

Kuten muutkin asiat elämässä, hyvää syntyy kertarykäyksittäin silloin kun motivaatio ja inspiraatio on kohdillaan. Musiikkin tuottaminen on jäänyt tietokonejuttujen, kirjoittamisen ja koodailun alle, eikä siihen liikene tarpeeksi aikaa. Vanhaan on tympeää palata ja uuteen ei riitä tarpeeksi aikaa tai energiaa. Ikuinen haaste, joka hieman ahdistaa.

On monesti tehnyt mieli kuopata koko musiikkiprojekti ja jättää homma sen osaavile. Toisaalta, koska kyse on harrastuksesta eikä mistään levy-yhtiön luotsaamasta ”oikeasta” toiminnasta, miksi en voisi jatkaa samaan malliin ilman tavoitteita. Onko tällöin muka säännöllisesti tultava jotain uutta ja hienoa ulos? Tänä vuonna ei ole tullut levyn levyä ja silti biisejäni on kuunnellut 8700 eri ihmistä melkein sadasta eri maasta. Ehkä pitäisi nyt antaa itselleni lupa olla puristamatta sitä mailaa? Olen itselleni liian ankara.

Tiedän osaavani paljon asioita, mutta kaikkea ei tarvitse tehdä heti, eikä kaikkea pystykään. Olen 33-vuotias ja ehdin kyllä julkaista sen kirjan. Ehdin tehdä jonkun oikeasti hyvän levyn, jonka biisien säveltämiseen olen pystynyt kunnolla panostamaan muutaman illan tai yön sävellystyön sijaan. First things first, eli oma jaksaminen, yritys ja perhe. Sen jälkeen kaikki muu.

Voin jo kuvitella itseni oman elämäni John Carpenterina soittelemassa vanhoilla päivillä. Tai oman elämäni Stephen Kinginä kirjoittamassa kirjaa kirjoitushuoneessa, jonka seinät ovat täynnä kirjahyllyjä ja jonka komein sisustuselementti on vanha ja jykevä mahonkinen kirjoituspöytä. Sitä aikaa odotellessa… älä kuitenkaan saavu liian pian.

Nyt on nyt. Kaikki ajallaan. Carpe diem.

Pöydällä odottaa iso kasa valokuvia. Kaivoin kaapista isän tiluksilta löytämäni valokuva-albumit ja muut irtovalokuvat, jotka pitäisi lajitella kansioihin. Kun kuvat ovat kansiossa, digitoin PhotoScanilla niistä parhaat talteen. Heti kuvien pöydälle ottamisen jälkeen muistin, miksi tätäkin hommaa sanotaan ”ikuisuusprojektiksi”. Jos kuvakasa ei huomisen jälkeen häviä pöydältäni, sullon albumit kuvineen takaisin kaappiin.

Kello herätti yhdeksältä, vaikka olin raottanut silmiäni jo joitakin aikoja aikaisemmin. Luonto kutsui, kirjaimellisesti. Aurinko paistoi jo aamulla ilahduttavan kirkkaasti. Neljä kerrosta päälle ja ulos kävelylle. Järvi tuli kierrettyä papa-Lain kanssa. Oikein leppoisa tunnelma, eikä haitannut yhtään, vaikka parta vähän jäätyi.

Jotkut kävelivät jo jäällä. Minusta se ei ole järkevää, sillä jää on vielä ohutta ja petollista. Edes Apetor ei pelastunut.

Mietteet saunassa, vaimon ituhippisapuskaa kitusiin ja valokuvia lajittelemaan.

Iltapäiväkahvit.

Päivän varsinainen kirjoitus:

• Paras app tapojen seuraamiseen (ja niiden ylläpitämiseen)

Tänään sanoja tuli plakkariin 1271.

25 päivää putkeen lokikirjaa. Tuijotan tyhjää näyttöruutua. Alkaa järkevä sanottava loppua.

Tytär lähti viikonlopuksi kaverinsa luokse yökylään. Kotona on hiljaista. Olisipa yhtä hiljaista aina.

Tänään on ahdistanut yllättävän vähän. Sopiva määrä ulkoilua, sushia ja hyvä elokuva.

Päässä humisee. Tarvitsen lisää lepoa.

Työpäivä sujui sekalaisissa merkeissä, mutta viikon saldona tein enemmän kuin oli alunperin tarkoitus. Eli ylitin taas itseni vähän vahingossa. On jotenkin älyttömän hyvä fiilis siitä, että juna vain puksuttaa eteenpäin.

Lähdin viikon viimeisen koodikatselmoinnin jälkeen suoraan baariin. Kyllä, luit oikein, baariin. Istahdin Ravintola Sohwille ja ihmettelin, kun kukaan työkavereista ei ollut vielä neljän jälkeen ehtinyt kohteeseen. Siinä kahvia särpiessäni ensimmäinen Dude asteli sisään.

Kahvi vaihtui alkoholittomaan A. Le Coq Cranberry Long Drinkiin. Tässä juomassa katajanmarja- ja yrttitisleet toimii, eikä myöskään mehumaisuutensa vuoksi triggeröi. Oikein passeli seurustelujuoma silloin kun hyvää inkiväärialea ei ole tarjolla.

Seitsemän tuntia myöhemmin palaan kotiin. Katson kelloa, se on jo yksitoista illalla. En tajunnut ajan kulua ollenkaan. Nyt istun vanhalla kirjoituskoneellani, 2013 vuosimallin MacBook Pro:llani, jonka voimin bisnestä käynnisteltiin aikoinaan. Aivoni eivät oikein voi käsittää tilannetta. Olen yrittäjä kahdeksatta vuotta, viettänyt baarissa selvinpäin koko perjantai-illan ja vieläpä melko hyvällä fiiliksellä. Samaan aikaan tuntuu, että olen kotona liian myöhään ja oikeaan aikaan.

Hieman murheellinen olen siitä faktasta, että en ehtinyt toivottaa lapsilleni hyvää yötä. Minun ei ollut tarkoitus olla näin pitkään ravintolassa. Jotenkin tavallaan muistuu mieleen ne ajat, kun teki tätä useammin. Mutta silti toisaalta, ehkä tätä on salaa kaivannut, kun korona-aivot eivät osaa enää asennoitua ulkona käymiseen, etenkin kun absolutistina ei luontaisesti tule niin usein lähdettyä baariympäristöön. Olen iloinen että lähdin, kuten jokaisen aiempanakin kertana. Illan suolana on ne hyvät keskustelut ja ystävät.

Kyllä tässä jo pikkuhiljaa väsyttää. Viime yön yhdeksän tuntia unta tuntui nopealta ohikiitävältä hetkeltä. Suljin silmät ja sitten avasin ne. Viikko vie veronsa.

Pitkä viikonloppu edessä, kiitos nam.

Aika hilkulle jäi tämän päivän lokikirjoitus. Touhua ja tohinaa on, vähän liikaakin. Rakas joulupukki, hidasta vauhtia jouluun mennessä, kiitos.

Torstai. Palaveripäivä tänään. Takki aivan tyhjä. Ei ole enää miehessä virtaa. Silti on pakko kirjoittaa.

Päivät tuntuvat vilisevän ohi. Aamulla kun herää, on pimeää. Töistä kun lähtee, on pimeää. Ehkä pitäisi tosiaan hieman höllentää otetta mailasta. Rutiineja on hyvä olla, mutta välillä voi ottaa rennomminkin. Nyt toistelen samaa, mitä eilenkin.

Ajatukseni ovat tänään palanneet isääni. Toisinaan tällaisen vilkkaan työpäivän jälkeen otan puhelimen taskusta ja mielessä käväisee ajatus isälle soittamisesta. Olisi niin mukava kertoa hänelle päivän kuulumiset. Mutta sitten muistan, että häntä ei enää ole.

Elämäni tapahtumat tuntuvat etenevän kuin juna ilman kuljettajaa. Kuten eräs pieni tyttö ihmetteli asemalla äidilleen, ”kulkeeko junat itsestään”. Kuljettajan ammatti on melko näkymätöntä. Ehkä elämänjunani puikoissa on Höpsis, joka näyttää tien. 

Edesmenneen isäni teksti ”Vieraskirja”, kirjoitettu 25. heinäkuuta 2010

Isäni oli uskomattoman taitava kirjoittaja, mutta vaatimaton sellainen. Meissä oli hyvin paljon samaa. Pidän hänen itsereflektioistaan suunnattomasti, vaikka bloginsa puolella on myös vanhanaikaisiakin tietynlaisen fundamentalistikristillisen anarkistisuuden sävyttämiä poliittisia näkemyksiä. En ole silti muuttanut blogissa mitään, vaan jätin sen nettiin sellaisenaan.

Isäni blogia on yhä mielenkiintoista lukea, sillä kaikkea en ole mitenkään ehtinyt käydä läpi. Sieltä löytyy aina jotain uutta ja mielenkiintoista. Ehkä surullisinta oli huomata isäni poismenon jälkeen, että niin kirjoituksissaan viitatut Roxli Doss kuin Matti Mononenkin ovat molemmat kuolleet syöpiinsä parin vuoden sisään. Isäni keräsi toivoa tuovia tapauksia, eikä se väärin tietenkään ole. Jotenkin elämän raadollisuus vain iskee tajuntaan näissä tapauksissa, joissa kaiken piti olla kunnossa. Uusimpina kolahtivat Jan ja Jyrki sen verran että en tohtinut edes kummempia muisteluita kirjoittaa.

Sanotaan aina, että pitäisi elää jokainen hetki kuin se olisi viimeinen. Mutta en minä osaa. Siteeraan jälleen isääni (lempitekstejäni muuten, lue kokonaan tästä):

Elämä on kuin hiekanjyvät tiimalasissa. Päistään yhdistetyn kaksoiskartion yläosassa vartoo tulevaisuus elämistään, joka hädinuskin ehtii realisoitua nykyhetkeksi, kun jo kurimus imaisee sen menneisyyteen, lasin alaosaan. Nykyhetki ei pysähdy tekemään pesää, vaan on alati juokseva ajan virta, joka saapuu tulevaisuudesta sujahtaakseen historiaan kunnes viimeinenkin elämän hiekanjyvänen on kadonnut ahtaan ja ahnaan portin kiskaisemana tuonpuoleiseen.

Isäni teksteistä ”Elämää tiimalasissa”, kirjoitettu 21. syyskuuta 2010

Juuri nyt tuntuu, että hiekanjyvät vain valuvat läpi. Mitä tässä muka pitäisi tehdä, jos kuolo kolkuttelee kulman takana? Eläminen kuin viimeistä päivää on utopiaa, jota ei ole olemassa. Emmeköhän me elä ihan miltä tuntuu, kunkin hetken tarjoamien olosuhteiden puitteissa.

Aina ei voi elää unelmaansa, vaan välillä täytyy grindata. Grindataan nyt, ainakin jouluun asti. Katsotaan sitten uudelleen ja toivotaan, että niitä täydellisiä päiviä saisi kalenteriin sitten useamman kerralla.