Eilen oli hyvä fiilis fyysisesti. Tänään ei niinkään. Kuten odottaa saattoi, tulin siis kipeäksi. Kurkku ja ontelot menivät yön aikana vinksalleen ja aamuun mennessä olikin niiskutus, yskiminen ja helotus täydessä vauhdissa. Nenä ei sentään ole ollut pahasti tukossa.

No, ei auta valitella. Ei ole mikään ihme saada pöpö kun kolme ihmistä sairastaa samassa tilassa vuorokauden ympäri. Sinkki tai vitamiinit eivät ole mitään ihmelääkkeitä, jotka loisivat Teräsmiehen immuniteetin. Ne ennaltaehkäisevät vain tiettyyn rajaan asti.

Tein silti tänään töitä hieman puolikuntoisena. En suosittele kenellekään. Olenkin siinä suhteessa sairas mies vuoden muinakin päivinä. Satun nimittäin tykkäämään työstäni valtavasti. Se ei aina tunnu työltä. Yrittäjänä kehityshommia tekee myös normaaliksi koetun työajan ulkopuolella aina silloinkun iskee inspiraatio. Onneksi olen viime vuosien aikana saanut pidettyä jonkinlaiset rajat niin, että jää kosolti aikaa tehdä jotain muutakin.

Viikon koodikatselmoinnissa jokaisella kehittäjätiimin jäsenellämme vaikutti olevan loistava viikko. On jotenkin upeaa nähdä miten dudet Dudella kehittyvät päivätasolla. Joka päivä oppii jotain uutta itseään parempien ihmisten seurassa. Aina kun tuntuu, että on jo aallonharjalla toiminnassaan niin on taas uusi rima ylitetty. Se on mahtavaa!

Tänään on kuulemma miestenpäivä. Eipä sitä oikein juhlisteta mitenkään. Olen mies, jippii. Mitä sitten? Paljonko minä pystyinkään moiseen vaikuttamaan.

Sitten vielä klassikko näin #miestenpäivä​n kunniaksi. pic.twitter.com/B1ZAeA5EN1

— Roni Laukkarinen (rolle.social) (@rolle) November 19, 2019

Viikonloppu saa alkaa. Nyt servulle. Myöhemmin Woltista jotain mättöä ja elokuva. Kerran viikossa voi läskeillä.

Juuri kun vaimo ja tytär olivat tervehtymään päin, pojalla nousi kuume. Vastahan poika pärski viime viikolla. Ei ole hääviä nämä flunssakierteet. Uskomatonta kyllä, mutta olen itse vieläkin terveenä, vaikka kaikki muut meidän perheessä ovat sairastaneet jo parikin kertaa. Milloinhan edes olin viimeksi kipeänä? Jotain pientä yskää ja nuhaa taisi olla syyskuussa, ehkä? Olisiko mennyt viikossa ohi. Jatkossa voin tämänkin tarkistaa täältä lokikirjasta kätevästi.

Kiersin juuri Jyväsjärven ystävämme Latin kanssa. On jotenkin maagista, miten noin kolmetoista kilometriä ja kaksi ja puoli tuntia voikin tuntua siltä kuin olisi teleportannut lähtöpisteestä takaisin silmänräpäyksessä. Aiheemme pyörivät liiketoiminnan ympärillä kuin Jobsilla ja Wozniakilla konsanaan, mutta välillä turistaan ihan muutakin, niitä näitä.

Tänään tein etäpäivää pitkästä aikaa. Olen ollut aika paljon toimistolla, koska nykyään on ollut koulutettavia. Ja siellä olenkin enemmän viihtynytkin. Kotitoimistolla on kuitenkin ne omat puolensa, varsinkin nykyään kun elän unelmaani. On oma tyylikäs yli kaksimetrinen pähkinäviilupöytä sähköpöytärungolla, täydellinen ergonominen tuoli, uutuuttaan vielä huokailevat laitteet ja isot ultrawide-näytöt. Mistään ei ole pulaa eikä puutetta. Juran kahvikone jauhaa kotonakin kahvin tuoreista pavuista. En keksi valittamisen aihetta, vaikka kuinka kaivelisin. Ei ole parempaa.

Mietin usein nykyään miten paljon elämäni on muuttunut parempaan. Olen tehnyt kovasti töitä unelmieni saavuttamiseksi ja tuntuu, että olen päässyt maistamaan vasta alkupaloja. Niin paljon parempaa on vielä tulossa, mutta voi jo silti olla niin tyytyväinen siihen mitä on ehtinyt saavuttaa. En olisi koskaan kuvitellut, että pääsisin siitä kuopasta tähän pisteeseen, jossa nyt olen. Niin pitkään elin tyhjän päällä, että ehdin tottua siihen. Onneksi en liikaa. Onneksi muutin elämäni suunnan.

Nyt istun saunalla vilvoittelemassa. Ei ole parempaa fiilistä kuin käydä lenkin jälkeen saunassa, rentoilla ilta ja nukkua hyvät yöunet puhtaiden lakanoiden välissä. Ehkä ennen nukkumaanmenoa katson jotain sarjaa tai luen kirjaa. Sitten ummistan silmät. Aamulla taas mennään. Vauhtia on, mutta se on vain hyvä asia.

Nyt on jotenkin hyvä fiilis, vaikka tämäkin päivä on ollut täynnä nousuja ja laskuja. Tai sitten se on vain tämä lenkin jälkeinen euforia.

Ihan kuin minulla olisi ollut jotain asiaakin. Ehkä se pihvi tulee myöhemmin. Onneksi lokikirja ei rajoita. Tätä taiteenlajia varten tämä on olemassa. Ajatusten virtaa ja itsereflektointi kehittää. Jos mitään muuta tästä en saa niin parempaa oloa ja lähimuistia.

Nyt takaisin löylyihin.

Aivolohkoa rasittava väsymyksen tunne kasvaa samaa tahtia pimeyden laskeutuessa. Siitäkin huolimatta, että aamuisin ei meinaa silmäluomet liikkua ja olo on kuin vampyyrilla ilman veriateriaa sysimustassa yössä, on kokonaiskuva yllättävän tarkka ja henkinen olotila positiivisen puolella. Ei tässä mitään hätää ole, kyllähän sitä viikonloppuna ehtii sitten levätä. Tai viimeistään puupenaalissa. Tammisessa yksiössä. Pitkässä puupalttoossa.

Päivän tehtävälistaa tähän asti (oikeasti tehtäviä oli 42 kpl, joista tein 90%, mutta tässä tärkeimmät tätä lokimerkintää varten):

• 2421 ml vettä
• Pidempi blogikirjoitus kirjoittamisesta: Minustako kirjailija?
• Onnistunut omistajien palaveri, asiat menevät eteenpäin
• 4 tuntia 50 minuuttia koodaamista, joka on +58% keskimääräistä päivää parempi juuri tähän aikaan vuodesta

Terapia ja perheneuvola peruuntuivat. Porukka on nyt flunssassa joka puolella. Meillä on sairastaneet kaikki paitsi minä. Veera sairasti lenssun kaksikin kertaa. Ei sentään korona. Itse pysyn terveenä, koputtaa puuta. Ilmeisesti jotain vaikutusta päivittäisellä vitamiini- ja sinkkicocktaililla.

Lenkki taisi nyt peruuntua tältä päivältä. Mutta tällä kertaa sen arvoista.

Stressitasot 23%. Oudon tarkka luku, mutta mitä sitten?

Liikaa ajatuksia. On hankala rauhoittua nukkumaan, kun pään sisällä vilisee ajatusten valtatie. Päässä pyörii liiketoiminnallisia, taloudellisia ja teknisiä aiheita. Välillä ajatukset poikkeavat oman elämän haaveista lähipiirin tulevaisuuteen, ihmisyyden ja elämän peruskysymyksistä aina kuolemaan saakka.

Huolet ovat pysyneet mukavasti taka-alalla viime aikoina, mutta etenkin öisin ne nostavat päätään. Mietin kuurosokeuteen johtavan Usherin oireyhtymän kanssa elävän vaimoni näköaistia, että mitenhän se tuosta etenee. Se siis tosiaan on etenevä sairaus, jota ei näe päällepäin. Mietipäs omalle kohdallesi tilanne, jossa näköaistia viedään pala palalta pois… Välillä arjessa unohdan koko pirun sairauden, kun itse näen ja kuulen normaalisti. Ehdinköhän rakentaa ajoissa meille paremman elämän niin, että hän ehtii myös nähdä sen? Ehdimmekö yhdessä näkemään maailmaa?

Joskus myös mietin rooliani isänä. Olenko tarpeeksi läsnä? En minä ole kovin hyvä suunnittelemaan mitään ohjelmaa. Aika vähiin jäävät Leikkimaat ja huvittelut arjessa. Pitäisi osata keskittyä myös jälkikasvuun, eikä vain aina olla mäkättämässä siitä kun huone on sotkuinen. Vaikka suoriudun varmasti keskivertoa paremmin isänä, poden silti välillä huonoa omaatuntoa siitä, että lapset kasvavat ja unohdan antaa heille huomiota, jonka he ansaitsevat.

Välillä haikailen menneitä, vaikka se vasta turhaa onkin. Mitään en kadu, sillä sitä edesmennyt isäni teki ihan riittävästi. On kuitenkin hieman ikävä niitä aikoja kun lapset olivat pieniä ja isäni oli elossa. Olisin vienyt lapsiani enemmän papan luokse maaseudulle. Enää ei ole mitään. Ei pappaa, eikä tölliä. Kaikki on katoavaista.

No, ehkä lopetan tämän turhanpäiväisen murehtimisen ja yritän nukkua sen viisi ja puoli tuntia. Pari kuukautta sujui niin hienosti, mutta nyt on jäänyt jotenkin unet vähille.

Ehkä tämä tästä taas. Hyvää yötä.