Todella huonot yöunet ja vÀsynyt pÀivÀ, mutta silti vaan sujuu pÀivÀ pÀivÀltÀ paremmin. Kun on vÀsynyt, tulee ylimietittyÀ kaikki ja pitÀÀ itseÀÀn surkeana ihmistakapuolena.
Koitan sanoa aivolleni, ettÀ asiat eivÀt ole niin, ennen kuin ne ovat niin.
TÀssÀ kirjoituksessa on 46 sanaa.
PÀivÀn saavutukset kirjoittamishetkeen (20:44) mennessÀ
Vuosi sitten tÀnÀ pÀivÀnÀ
KesÀmuistoja
Nukun pitkÀÀn. Vaikka on kuuma, uni ei estÀ nukkumista, kun jonkinlainen lÀpiveto saa aikaan mukavan, viilentÀvÀn tuulenvireen.
PÀivÀ valuu jotenkin lÀpi sormien. Kirjoitan kolme firman blogitekstiÀ valmiiksi, syön ja valmistaudun lenkille lÀhtemiseen. Lenkki venyy iltakahdeksaan, koska pitÀÀ odotella Àlykellon latautumista.
Juoksen lapsuuden seudulleni, Asmalammelle. Pikkupojat uivat ja iloinen nauru kantautuu laiturin pÀÀstÀ. Mieleeni tulvivat muistot lapsuudesta. Olin joskus tuollainen poika.
Juoksen rannan polkua pitkin lammen toiselle puolelle ja pysÀhdyn. Olisipa taas kesÀ 1996. Kuuma kesÀpÀivÀ, pullorahat taskussa, asvaltti polttelee jalkapohjia, lÀheiseltÀ kioskilta mehujÀÀtelöÀ ja Jaffaa lasipullosta. Nyt ei kioskia enÀÀ ole, kun vandaali poltti sen. Juoksen lammen ohi, mÀen pÀÀlle. Polut vievÀt lapsuuden kotini eteen. Kuusiaita on kasvanut niin korkeaksi, ettÀ en enÀÀ nÀe taloa. Kun olin pieni, nuo puut olivat niin pieniÀ, ettÀ niiden yli pystyi hyppimÀÀn. IsÀ aina huusi, kun talvella hypimme puiden yli. HÀn pelkÀsi, etteivÀt ne ikinÀ kasva isoiksi, jos telomme niitÀ. EpÀtasaisuus nÀkyy puissa nykyÀÀnkin.
KÀÀnnyn kannoillani ja juoksen takaisin mÀen pÀÀlle. MetsÀ on kasvanut isoksi ja polkua ympÀröivÀn kasvuston yli ei nÀe. Etsin kiveÀ, jolta nÀkee kauas Vaajakoskelle viettÀvÀlle tielle asti, mutta polku on kadonnut. Vietin tuolla kivellÀ paljon aikaa lapsena. Kiven vieressÀ on varmasti vielÀkin korkea vanha mÀnty, joka paloi ilmiliekeissÀ 90-luvun lopulla, kun sytytimme vahingossa metsÀpalon. Nokinen muisto sÀilyi puun rungossa vuosikausia.
Palan halusta soittaa isÀlle ja muistella menneitÀ, mutta sitten muistan, ettÀ isÀÀkÀÀn ei enÀÀ ole. Minut valtaa surumielisyys. Niin monta asiaa on kadonnut. JÀljellÀ ovat enÀÀ nÀmÀ muistot. Jatkan juoksemista ja kolmetoista kilometriÀ tulee tÀyteen. Muistan, kuinka ensimmÀistÀ kertaa juoksin Hankasalmen asemalta PesÀlÀÀn, isÀni lapsuudenkotiin, jossa hÀn asui eron jÀlkeen kun joutui luopumaan omakotitalosta. Muistan, kuinka juoksin ja keskityin juoksemiseen ja ÀÀnikirjaan, enkÀ tajunnut katsoa puhelinta. Olin melkein perillÀ, kun isÀni ajoi vastaan valkoisella Toyotallaan. HÀnen ilmeestÀÀn paistoi huoli, luuli ettÀ minulle oli sattunut jotain kesken lenkin. Matkaa oli kertynyt noin kolmetoista kilometriÀ.
Havahdun kotiovella ajatuksistani. HyvÀ viidentoista kilometrin polkulenkki. Hiki virtaa ja olen kotona vasta kymmenen pintaan.
Tuntuu, ettÀ pÀivÀ vain hÀvisi jonnekin. Olo on silti hyvÀ. ElÀmÀÀ, ei sen enempÀÀ eikÀ vÀhempÀÀ.
