Lapsuusvuosista nykyhetkeen

Heräsin tänään lokin ääneen ja nyt olen töissä taas pitkästä aikaa. Solun muuttojen jälkeen täällä töissä on taas vähän rauhallisempaa – onneksi. Tj on 65 päivää ja sivaria on kulunut yli 80 prosenttia. Pian työpaikalta kaikki lähtevät kesälomille ja minä jään pitämään taloa pystyssä. Kesäisin täällä on melko kivaa, sillä ei ole niin stressaavaa kun ei ole koko ajan hommia kuten talvella ja keväällä. Vietän nykyään tauot atk-luokassa, sillä työhuoneessa tauon viettämisestä ei oikein tule mitään töiden takia. Ja kahvinjuonninkin lopetin närästyksen takia. No, saan tarvittavan kofeiinimäärän muuta kautta. Väsymys on ainainen ongelma, eritoten maananta-aamuisin.

Eilinen päivä meni melko hyvin siihen nähden että en juurikaan masennellut. Illalla juttelin Veeran kanssa ihan kaikesta, myös niistä asioista joista juttelen depressiohoitajani kanssa. Keskityttiin lähinnä minuun itseeni. Muistelin paljon lapsuuttani ja menneisyyttäni, muutoksia minussa. Yritin ymmärtää itseäni. Totuus on että kun oikein mietin niin en edes ymmärrä itseäni. Olen aina ollut miettijäsielu ja masennukseni onkin sitä sorttia että en välttämättä ikinä pystyisi vahingoittamaan itseäni. Pahimmassa tapauksessa enemmänkin vahingoitan itseäni henkisesti sillä tavalla etten kykene tekemään mitään fyysisellä puolella. Eli siis jos jotkut tekisivät itselleen pahaa syömällä purkillisen tabuja tai käyttämällä veitsiä tai muulla tavoin niin itse menisin enemmänkin koomamaiseen tilaan jossa silmät tuijottavat tyhjyyteen ja korvat eivät kuule mitä ympärillä tapahtuu.

Äh, en tiedä miten tämä meni taas tähän aiheeseen, mutta puhutaanpa pois – löydät jo 32 merkintää avainsanalla ”masennus” (suom. huom. en ole tällä hetkellä masentuneessa mielentilassa). Tänään puhun enemmän perheestäni ja lapsuudestani ja tiedän että perheenjäseneni lukevat tätä ajoittain – joten jos olet perheestäni, pyydänkin että et ota kaikkea niin kirjaimellisesti tai rupea kommentoimaan minulle asiasta huomauttavaan sävyyn. Haluan vain purkaa jotain ajatuksia, siinä kaikki.

On hassua että ikävän lapsuuden kokeneet muistavat joka ikisen pienenkin asian vanhemmalla iällä, kun taas hyvän tai kohtalaisen lapsuuden kokeeneet eivät muista yhtä ainoaa asiaa. Itse kuulun tähän jälkimmäiseen kastiin. En muista oikeastaan mitään lapsuudestani, joka oli mielestäni ihan kohtalainen. Se ei sisältänyt huippukivoja hetkiä, mutta ei myöskään mitään niin kamalan ikäviä tapahtumia. Muistan tunteneeni oloani hieman yksinäiseksi ajoittain. Veljeni on ihan erilainen kuin minä. Hän tykkäsi vilpertää ja harrastaa kaikkea kivaa ja toiminnallista. Muistan kun hän mankui pitkään rullalautaa ja aloitti skeittausharrastuksen. Itse olin enemmänkin hiljainen kirjoittajasielu. Luin paljon kirjoja ja olin aika paljon omissa oloissani. Oikeastaan tietokoneen, kirjoittamisen ja lukemisen lisäksi minulla ei ollut pahemmin harrastuksia. Koulussa pärjäsin erinomaisesti vielä 12-vuotiaana (6. luokan keskiarvo kävi 9.0:ssa), sillä ei ollut oikeastaan muuta mihin keskittyä täysillä.

Olin lapsena ja nuorena hirveän ujo ja hiljainen tyyppi (paljon enemmän kuin nykyään). En osannut tutustua kunnolla uusiin ihmisiin. Olin mieluummin omissa oloissani kuin menin porukkaan. Pelkäsin aina mitä muut minusta ajattelivat. En pitänyt itsestäni tarpeeksi myöskään. Tunsin itseni ulkopuoliseksi lähes aina ollessani koulussa. En tutustunut tyttöihin, edes niihin jotka yrittivät tutustua minuun. Olin selkeä nörtinalku. Masennukselle oli matala kynnys altistua yksin ollessa.

Halusin itsekin harrastaa jotain kivaa ja olla mukana porukassa, varsinkin kotona. Joka kerta kun naapuri tuli soittamaan ovikelloa ja avasin oven hän kysyi vain onko veljeni kotona. Jos ei ollut – hän lähti menemään. Minua ei koskaan kunnolla otettu mukaan, naapuri halusi vain olla veljeni kanssa. Tiedän että naapureiden tyttöporukassa oli enemmän sitä ollaan kahestaan, ei olla ton kaa -politiikkaa, mutta sitä esiintyi myös meidän poikien keskuudessa. Aina kun olin heidän porukassaan tunsin olevani se kolmas – ylimääräinen. Ja he olivat niin erilaisia. Usein luonnettani vastaan yllytettiin tekemään kiusaa muille – tiedäthän millaisia keskivertopoika on nulikkana; tekee kepposia ja kiusaa minkä ehtii. Jostain syystä naapurini vihasi toista naapuriani, ainoaa lasta jolla oli jo kaikki. Jotta oli mukana porukassa piti olla mukana siinä älytyksessä. Itse en pitänyt niistä kiusaamisleikeistä, mutta poikalapsi osaa olla manipuloiva. Jyskässä oli ärsyttäviä lapsia.

Muistan kun veljeni sai lumilaudan. Halusin itsekin oppia lautailemaan ja tietysti manguin sitten lumilautaa vanhemmiltani. He väittivät että en ole sellainen, minulla ei ole samanlaista intoa kuin veljelläni, että en kuitenkaan jaksaisi pitkään ja muuta vastaavaa. Mutta pidin pintani. Ja kun laudan sain, innostuin kunnolla laskettelemaan. Pari vuotta lautailin kunnes Laajavuoren hinnat kipusivat miljonääriluokkaan ja joutui lopettamaan vararikon takia. Sama mahdollisuuksien murskaaminen oli rullalautailun kanssa. Lopulta ostin laudan melkein kokonaan säästöilläni, mutta ei se kauaa enää innostanut kun veljeni ja naapurini olivat ehtineet harrastaa ja kehittyä paljon pidempään ja tunsin itseni amatööriksi eikä enää ollut kumppania kenen kanssa harjoitella samaa tahtia. Mahdollisuus tarjoutui minulle vasta liian myöhään.

Muistan kun 11-vuotiaana itkin äitille että elämässä ei ole mitään järkeä kun ei ole harrastuksia. Minulla ei oikein ollut koskaan kunnon aktiivista harrastusta kuten muilla. En pelannut jääkiekkoa, en osannut luistellakaan. En ole vieläkään oppinut jarruttamaan luistimilla (rullaluistimet asia erikseen). En vain pidä luistelemisesta. Vihasin sitä kun näpit jäätyi kiristäessä luistimia, jotka olivat aina liian pienet ja puristivat jalkaa. En pitänyt urheilusta, enkä halunnut käydä joukkueissa pelaamassa. Pari vuotta pelasin melko harvakseltaan koulun porukalla salibandya, mutta en ollut siinäkään koskaan mikään erityisen hyvä. Äiti sitten keksi että voisin aloittaa musikaalisia harrastuksia – ja niihin sitten tartuin. 11-vuotiaana aloitin käymään pianotunneilla pikkuveljeni kanssa. Oikeastaan voisin sanoa että harrastukseni ovat aina olleet samat: tietokoneet, kirjoittaminen, lukeminen, piirtäminen, (lumilautailu), kaverin luona käynti. Kävin peruskoulun aikana kirjailija Risto Urrion vetämässä kirjailijakerhossa, jossa julkaistiin mm. runoutta ja novellia Keskisuomalaiseen.

Kuulostaa siltä että lapsuuteni oli yksinäinen, mutta en ole koskaan ajatellut niin. Oikeastaan nyt vasta kun tarkemmin ajattelen niin toisaalta olin melko yksinäinen, mutta en voisi kuitenkaan aivan suoraan sanoa niin. Minulla oli kavereita ja varsinkin myöhemmällä iällä sain niitä helposti, mutta esimerkiksi lukion ensimmäisen vuoden (ja melkein toisenkin) olin lähes yksin ilman koulukaveria. Minulla on kaksi kaveripiiriä, kristillisestä koulusta hankitut ja myöhemmin saadut kaverit. Jotenkin tunsin silti ajoittain olevani ulkona, että en kuulunut kumpaankaan kaveripiiriin. En ollut niinkuin minun kaverini hänen kaverilleen. Usein vaikka minulla oli kavereita ympärillä olin silti oman pääni sisällä. Elin pää pilvessä – omaa elämää omassa ajatusmaailmassani. En tiedä. Se siitä muistelosta.

Nyt kun puhutaan taas siitä miten olen viime aikoina muuttunut niin eilen kuulin lähemmältä tasolta juuri kyseisestä asiasta ja alan pikkuhiljaa uskoa että masennukseni on muuttanut minua. Olen kuulemma vetäytyneempi, sulkeutuneempi kuin esimerkiksi vuosi tai kaksi sitten. En välttämättä kerro mitä mielessäni liikkuu. Näin on ollut aina, mutta nykyään se on pahempaa. Oli – ja on – aikoja jolloin en yksinkertaisesti halua tavata ketään, varsinkaan lähimmäisiäni, varsinkaan äitiä tai isää, varsinkaan parasta kaveria. Se on kummallista kun tarkemmin ajattelee. Tiedän että alakuloisuuteni on jopa loukannut joitakin, mutta minusta masentutta pitäisi edes jossain määrin ymmärtää. On aika hassua että se joka ei huomaa tehneensä väärin joutuu pyytämään anteeksi, tai että omasta mielestään sillä hetkellä oikeiden mielipiteiden takia joutuu pyytämään anteeksi. Kaikelle ei mahda mitään, joskus asiat menevät miten menevät ja jokaisella on tiettyjä vaiheita elämässä. Tällä hetkellä minusta tuntuu että masennuksen suhteen olen etenemässä parempaan suuntaan. Jos käyränä kuvattaisiin niin huippu on jo mennyt ja viiva on laskussa.

Jos taas tarkastellaan muutoksia itsessäni lapsuuden ajoista, niin mielestäni olen muuttunut positiivisempaan suuntaan. Olen itsenäisempi, sivistyneempi ja sosiaalisempi. Olen myös ulkonäöllisesti muuttunut juuri haluamaani suuntaan. Muutoksia on aina vähän vaikea arvioida, joten jääköön tämä tähän. Tulipahan pohdittua. Tänään muuten tajusin että puissa on jo vihreitä lehtiä; kesä tulee!

Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 36-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä ja teknologiajohtaja perustamassaan digitoimistossa, verkkosivujen tekijä, koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Päivät kuluu monipuolisen musiikkiharrastuksen, retropelien ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Mastodon ja leffat lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää