Arkistomatskua
Otathan huomioon, että tämä on yli 16 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 20-vuotias.
Tuijotan laavalamppua. En voi käsittää miksi siinä ei liiku mikään. Mömmöt ylhäällä ja alhaalla ovat jumittuneet paikoilleen. Ei lähtenyt liikkumaan vaikka hölskytin sitä vähän. Jamie Cullum soi ja telkkarissa näkyy The Sopranoksen lopputekstit. Mitä helkuttia teen koneella? Katsottiin Veeran kanssa X-Filesin jakso, jonka jälkeen kultapieni nukahti. Itse jatkoin Sopranosta ja ensimmäisen jakson jälkeen menin koneelle. Huoneen valaisee tietokoneen ja TV:n valot…
Olen viime päivinä miettinyt mitä ihmiset minusta ajattelevat. Muiden mielipiteistä ei pitäisi välittää, mutta jostain syystä minusta sanotut asiat kolahtavat jotenkin oudosti. Olen jo vähän vainoharhainen kun kuvittelen jo mitä ihmeellisimpiä asioita.
Pakko kai se on myöntää teille lukijoillekin: olen jälleen sairaslomalla. Tiistaiaamuna en vain pysynyt pystyssä. Heikko ja huono olo. Mahdollisimman. Kyseessä ei ollut tavallinen väsymys, sillä olin nukkunut ihan tarpeeksi. Avopuolisoni sanoi että näytän kipeältä ja käski jäämään kotiin. Soitin samantien sille lääkärille. Nukuin melkein koko ajan tiistaista tähän päivään, eikä väsymys silti poistunut. Söinkin todella hyvin, Veeran pöperöt ovat parhaita. Söin ja nukuin siis hyvin, mutta huono olo ei lähtenyt pois. Oli lämpöäkin – peiton alla oli välillä kylmä ja välillä kuuma. Kävin sitten lääkärillä joka laittoi minulle loppuviikon saikkua. Syyksi laitettiin masennus, työuupumus, stressi ja flunssa.
Olen kärsinyt hirveistä sosiaalisista paineista, mikä on pahentanut masennustani. Tuntuu että joudun ajattelemaan jokaista sanaa minkä sanon tai kirjoitan, vaikka en jaksakaan. Varsinkin internet-persoonius on aiheuttanut ongelmia.
Sama juttu vaivaa kuin aiemminkin: En jaksa asioita. En jaksa tehdä asioita. En jaksa lähteä ulos, tavata ketään, tehdä asioita joita ehkä aiemmin olisin halunnut (joitankin projekteja, kirjojen lukemista…). Jonkun pitäisi innostaa minua asioihin. En jaksa myöskään sitä että mielentilojani vähätellään. En osoittele ketään sormella enkä mitään, sanon vain. En oikein jaksa ajatella enempää. En jaksa tehdä mitään jaksamisen eteen. En nyt jaksa enempää eritellä ongelmiani, mutta tässä osa.
Väsyttää. Välillä päiväsaikaan olen jäänyt tuijottamaan tyhjää. Ajatukset kiertävät kehää. Vainoharhaisuus iskee. Sitten rupeaa sattumaan rintakehään. Sitten rupeaa itkettämään. Kuulostaa hullulta, mutta syksy jätti minuun jälkensä.
Sain sähköpostia työnantajaltani, joka pyysi että pyytäisin lääkäriltä lausunnon olenko palveluskelpoinen. Minä käsitin viestin vihjeeksi: Haluatko potkut? Näin untakin että minut heitettiin pellolle ja tilalle tuli uusi sivari. Mietin myös jatkuvasti mitä työpaikalla minusta ajatellaan. Minulla on semmoinen kuva että minusta ei tykätä. Ja syytän itseäni näistä poissaoloista. Kuolen elääkseni vai elän kuollakseni, vai rakastan elääkseni vai elän rakastaakseni? Ehkä jälkimmäinen. Jamie Cullum – In the Wee Small Hours of the Morning.
Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!
Nicd
”Tuijotan laavalamppua. En voi käsittää miksi siinä ei liiku mikään. Mömmöt ylhäällä ja alhaalla ovat jumittuneet paikoilleen. Ei lähtenyt liikkumaan vaikka hölskytin sitä vähän.”
Ei pitäisikään liikkua jos sitä kylmänä hölskytit. Päällä ollessaanhan se on tulikuuma, ainakin pitäisi olla.
Ja työnantaja nyt on työnantaja. Hänen työnsä on tehdä rahaa, joten totta kai hänen kuuluu kysellä onko mies kunnossa jos sairaslomaa on normaalia enemmän. Annat lausunnon vaan, niin on tyytyväinen.
rolle
Oli se päällä ja tulikuuma :D Juu, ylireagoin ja vainoharhaistun.