Arkistomatskua
Otathan huomioon, että tämä on yli 14 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 22-vuotias.
Arjen uusissa tilanteissa tulee väistämättä usein puheeksi perheeni, ja kuurosokea vaimoni. Ihmiset ovat kuurosokeudesta tavattoman kiinnostuneita, mikä ei toisaalta ole yllättävää – olinhan minäkin, ja olen yhä. Kuurosokeus on asia jota valtaväestö ei varmastikaan ajattele koskaan. Osa asiaa ei edes pysty ajattelemaan, kun kokee jo pelkän ajatuksen sietämättömänä.
Olen nähnyt monen ihmisen suorastaan järkyttyvän kerrotuani vaimoni olevan kuurosokea. Kauhistelu ja voivottelu on jo minulle varsin tuttua. Sana itsessään on melko negatiivinen tavallaan, eikä kerro koko totuutta. Kuurosokea on nimittäin virallisen määritelmän mukaan kuuro TAI kuulovammainen JA samanaikaisesti sokea TAI näkövammainen. Monia yllättää siis tieto että kuuro ei olekaan välttämättä täysin kuuro, tai sokea täysin sokea. Itse asiassa suurin osa sokeaksi tai kuuroksi luokiteltava kuitenkin näkee tai kuulee. Sama homma kuurosokeilla.
Muusikot tai musiikkia muuten rakastavat kokevat erityisesti kuuroutumisen sietämättömänä, samalla tavalla kuin paljon elokuvia katselevat, elokuvakriitikot tai matkustelijat sokeuden. On helppoa tehdä ajatusleikkiä ”Olisitko mieluummin sokea vai kuuro?”, mutta huomattavasti vaikeampaa ”Mitä jos olisit kuurosokea?”.
Itseäni toisinaan jopa ärsyttää se että minulle on suotu normaali näkö ja kuulo, mutta se on lähinnä samaa kastia muiden täysin hypoteettisten ”miksi?” -ajatusten kanssa, esimerkkeinä olkoon vaikkapa ”miksi kaikilla ei voisi olla samat lähtökohdat?” ja ”miksi maailma on paha?”. Toisaalta koen saaneeni elämälleni merkityksen, kunnioittamaan aistejani, ja olen ylpeä itsestäni että olen saanut oppia elämästä ja ymmärtämään elämää paremmin vaimoni sairauden myötä. Tällaisille syntyperäisille sairauksille ei vain oikeastaan mitään voi. Ihmisen geneettinen perimä huononee ajan saatossa koko ajan. Seuraava kuurosokeana syntynyt voi hyvinkin olla vaikka oma lapsenlapseni.
Kuva: striatic
Randomsurffatessani törmäsin Demin ketjuun ”Olisitteko mieluummin kuuro vai sokea?”. Ehkä vähän turhaa jossitella ja leikitellä ajatuksilla, mutta oli silti kiintoisaa lueskella hieman nuoremman sukupolven perusteluja valinnalle. Porukka jakautuu selkeästi kahtia; Musiikkia rakastavat olisivat mieluummin sokeita, ja elokuvia, maisemia ja näkemistä rakastavat olisivat mieluummin kuuroja.
Olisin mieluummin kuuro. En pystyisi elämään jos en näkisi.
Totta kai pystyisit elämään. Se olisi vain vähän erilaista. Minusta on kiehtovaa ajatella sellaista maailmaa jossa ei olisi näkökyvyn asettamia ”rajoitteita”. Kuten kirjoitin elokuvan Blindness (2008) arvostelussa:
Entä jos olisimme kaikki sokeita? Maailma olisi toisaalta monella tapaa parempi paikka elää. Jos keskitytään vain hyviin puoliin, kukaan ei keskittyisi vähiten tärkeimpään asiaan, eli miltä toinen näyttää. Sen sijaan ihmiset keskittyisivät siihen paljon tärkeempään, miltä toinen tuntuu, kuulostaa, ja tuoksuu. Katoaisi pinnallisuuteen liittyvät ennakkoluulot, oletukset, arvot ja niihin liittyvä negatiivisuus.
Aivan kuten käyttäjä seppowithoutviikset kertoo kommentissaan:
Sokea, ehdottomasti. Rakastan musiikkia ja kauniita ääniä sekä juttelemista ja kommunikoimista niin paljon, että ehdottomasti mielummin olisin sokea kuin kuuro. Lisäksi olisi vapauttavaa olla sokea, ja oikeasti löytää kumppani ja ystäviä, joista pitää luonteen perusteella, ei ulkonäön. Siinä oikeasti huomaisi kuinka pinnallinen on joskus ollutkaan.
Kuva: Michele Catania
Toisaalta hyvin monella on sellainen käsitys että kuurona kommunikointi on jotenkin mahdotonta. Kun ei kuule. Se näkyy kyllä ihan perheeni arkielämässäkin. Monet kaverini tai tuttavani eivät puhu puolisolleni lainkaan. Toisaalta ajatus ”Ei se kuitenkaan kuule” on ihan ymmärrettävää, mutta perustuu kuitenkin täysin ennakkoluuloon. Ehkä tässä kaikessa tulee vastaan se tiedon puute. Ihmiset eivät tiedä tarpeeksi.
Totta kai vaimoani ja itseänikin pelottaa usherin oireyhtymän eteneminen, kun kuuroutuu ja sokeutuu aina vain lisää. Mitä sitten kun kuurous ja sokeus on täydellistä? Sitä ei ajatella. Turha jossitella. Siksi on tärkeää keskittyä kuluvaan hetkeen, ja nauttia elämästä. Nykyään minua ei tavallaan ajatus kuitenkaan hetkauta, ja suorastaan huvittaa kauhistelijat kun asian kanssa on oppinut elämään. Etenkin Lotan syntymän aikaan kun mummot kyselivät onko hän varmasti terve. Kun vastasin että eipä meitä haittaisi vaikka hänellä sairaus olisikin sain osakseni kauheaa kauhistelua ja ”et saa sanoa noin!” -huutelua. Homma kun on sillä tavalla että sairauksille ei voi mitään. Ainoa mikä merkitsee on rakkaus.
Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!
Tomi
Hienot loppusanat! Minä tykkään.
Ajatus, että olisinko kuuro vai sokea. En osaa sanoa. Musiikki on minulle kaikki kaikessa ja osaan toimia pilkkopimeässä, mutta visuaalisuus ja graafisuus on kuitenkin hirvittävän iso osa minua.
On niitä muitakin aisteja. Minulta osittain puuttuu tuntoaisti, tosin vain jaloista, mutta on sekin outoa.
tms_
”Maailma olisi toisaalta monella tapaa parempi paikka elää. Jos keskitytään vain hyviin puoliin, kukaan ei keskittyisi vähiten tärkeimpään asiaan, eli miltä toinen näyttää.”
En usko, että silmät tekee ihmisestä pinnallisen. Ihminen on pinnallinen. Jos kaikki oltaisiin sokeita, ulkonäköön ei tietenkään samalla tavalla keskityttäisi, mutta sitten ehkä keskityttäisiin enemmän siihen toisen ääneen ja puhetapaan: tiedäthän, että niin kuin on kauniita ihmisiä, niin on myös ihmisiä, joilla on karismaattinen ja komea ääni. Usein matalaa ääntä pidetään varsinkin miehellä arvostusta herättävänä – rauhallinen puhenopeus kertoo itsevarmuudesta. -jonkun puhetyyli on enemmän cool, toisen ei niin.
Oon ihan varma, että kyllä me toisillemme lokerot löydettäisiin sokeinakin, samalla tavalla ensivaikutelman perusteella.
Rolle
Tomi, Näkö ja kuulo ovat kaksi suurinta ja eniten käytetyintä aistia, mutta minusta vähän yliarvostettuja. :-) aika jännät nuo sun jalat, onko sille lääketieteellistä diagnoosia?
tms_, On totta että kun mietitään pohjimmaista ihmisluonnetta niin ennemmin tai myöhemmin päädytään siihen että ihminen on mätä. Jotenkin tuntuu vain että näköaistin puuttuminen voisi vähän muuttaa näkökulmia. En usko että silloin oltaisiin aivan niin pinnallisia kuin näkevinä.
Eetu
Hyvä kirjoitus. Kirjoitin siitä, mikä on minusta tärkein aisti omassa blogissani – linkki on tuossa nimimerkissäni.
Olen joskus itsekin kysellyt nettifoorumeilla tuota olisitko kuuro vai sokea ja vastauksissa joskus näkyi puhdas tietämättömyys. On vai hyvä, että tuota valintaa ei tarvitse koskaan tehdä… Voihan sitä ihminen elää kuurosokeanakin, vaikka sitä nyt ei voi varsinaisesti toivoa kenellekään. Ihmiset tuntuvat ajattelevan että koko elämä on heti pilalla, jos on vammainen. Mutta kysehän on vain siitä, miten asennoituu….
micke
Hieno kirjoitus. Minusta tuntuu, että olisin mielummin kuuro vaikka musiikkia rakastankin. Ehkä tämä on vain omaa tietämättömyyttäni, mutta jotenkin minusta tuntuu, että siihen olisi helpompi tottua. Elämässäni on kuitenkin paljon tilanteita, joissa kuuloaistia ei tarvi, mutta näköaistin varassa olen koko ajan.
Tomi
Lääketieteellinen diagnoosi on aika iso onnettomuus teini-iän kynnyksellä, makoilin jonkin aikaa teholla ja jotain vikaa vikaa vikaa vikaa vikaa jäi. Ei siinä sen kummempaa.
RouVix
Olen tms_:än kanssa samoilla linjoilla.
On typerää jotenkin luokitella näköaisti muita aisteja huonommaksi, koska jotkut ihmiset ovat pinnallisia. Ja kyllä, luokittelet näköaistin muita huonommaksi sanoessasi:
”kukaan ei keskittyisi vähiten tärkeimpään asiaan, eli miltä toinen näyttää. Sen sijaan ihmiset keskittyisivät siihen paljon tärkeempään, miltä toinen tuntuu, kuulostaa, ja tuoksuu.”
On jotenkin absurdia ajatella, että toisen tuoksu olisi tärkeämpää kuin toisen ulkonäkö. Entäs sitten kun toinen tuoksuu pahalle? Sen perusteella hylkääminen ei muka olisi pinnallisuutta? Oikeastaan se, että ihmiset ovat pinnallisia lähinnä ulkonäön suhteen kertookin juuri siitä, kuinka tärkeä näköaisti ihmiselle on. Myönnän olevani pinnallinen ja esimerkiksi sairaalloisen liikalihavat ihmiset ällöttävät minua visuaalisesti. Mutta ällöttäisivät ne minua varmasti, jos sokeana niitä koskettelisinkin. Varmaan enemmänkin, kun en tiedä mihin käteni tungin. Mutta siis en olisi pinnallinen, koska tämä ällötys tapahtuu ilman silmiä? En myöskään harkitsisi hetkeäkään, jos pitäisi valita kuulo- ja näköaistien välillä. Näköaistin kautta saatavan informaation korvaaminen jollain muulla tapaa on selkeästi vaikeampaa, ellei jopa mahdotonta, verrattuna kuuloaistiin.
Termi kuurosokea on muuten todella harhaanjohtava. Sana itsessään kun pitää sisällään vain sokeat ja kuurot, mutta se tarkoittaakin myös kuuro- ja näkövammaisia. Ainakin ihan maalaisjärjellä ajateltuna se on varsin epälooginen, joten ymmärrän hyvin väärintulkinnat.
suttuli
Varsin mielenkiintoinen teksti :) Herätti ajatuksia.
Itselläni todettiin viisivuotiaana kuulonalenema, ja likinäkönen oon ollut 12 vuotiaasta asti. Nykyään enenevässä määrin tulee mieleen, että entä jos sitä kuuroutuu. Tai jos menettää näkönsä kokonaan? Miten elämä jatkuu? Oon jo jopa kauhulla pohtinu millaista on elämäni joskus ehkä vanhuudes kun aivan varmasti siihen mennessä vanheneminen heikentää aistei :P Vaikka itsellä kuuloalenema on vielä suht pieni (omistan kuulokojeen mut en kotona käytä) niin silti huomaa että usein näinkin väähäselläkin kuulovajeella turvautuu vähän huulilta lukemiseen :P
Mut siis, tämä ja vaimosi blogi jotka näin yölliseksi ilokseni bongasin :D sai kyl valastuu aika hyvin :) Vaimosi kun tuntuu näistä teksteistänne huolimattaelävän suhteellisen hyvää elämää, vaikka todellakin, kuurosokea termistä voisi muuta kuvitella :)
Sitä ei tosiaan voi mitään syntymävammoille, eikä muillekaan. Olisi peeta oppia elämään juurikin päivä kerrallaan periaatteella. Itse en ole oppinut ehkä vielä, kun omien vammojeni lisäksi elämöässä on ollut vaikka mitä – huulihalkio syntyessä, keliakia ja nyt kaiken päällä masennus…
Mutta tosiaan, hieno teksti! Avarsi mieltä ^^