Kun väsymys ja huolet ottavat vallan

Siitä on taas hetki aikaa kun jaksoin istua rauhassa kirjoittelemaan blogiini. Haluaisin kirjoittaa useammin, mutta usko pois aika ja energia ei ole tahtonut riittää. Luonnoslista vaan paisuu, tälläkin hetkellä reippaasti yli 40 keskeneräistä kirjoitusta.

On vasta keskiviikko, mutta viikko on ollut henkisesti ja fyysisesti raskas. Töissä on mennyt loistavasti, mutta kotona sen sijaan vähän alamäkeä. Keräsin loppiaisella pidennetyllä viikonlopulla unta kaaliin, mutta sunnuntain ja maanantain välinen yö meni plöperiksi. Seuraava yö sujui paremmin, mutta sitten en jostain kumman syystä mennyt ajoissa nukkumaan. Viime yö oli taas yhtä hullunmyllyä, hermot oli kireällä, tyttö ei meinannut nukkua, riitelin vaimon kanssa jostain turhasta ja unet jäi taas vähille.

Olin äärimmäisen väsynyt yöllä ja kun sain vaimolle kerrottua kaikki maailman huolet väsymys ja ahdistus purkautui ulos itkuna. Hetkeen en ole taas itkenyt, mutta kaikki paska ja negaatio valui kerralla ulos ja samalla tuli myös ikävä isää, joka pikku hiljaa asettuu asumaan kotitaloonsa Thaimaaseen. Isästä on tullut viime vuosina ehkä synnyinperheestäni läheisin, ja oli niin mukavaa ja helppoa kun hän asui tuossa kivenheiton päässä. Harrastamme samoja juttuja, olemme jokseekin samaa mieltä kaikesta ja isä on ollut minulle iso henkireikä. Nyt on molemmat sekä äiti että isä kaukana, ensimmäistä kertaa elämässäni. Ja oikeastaan kaikki muutkin sukulaiset. Kavereitakin on hyvin vähän. Enää minulla ei ole läsnä kuin vaimoni ja tietysti Internet. Onneksi voin sentään soitella isälleni Skypellä niin paljon kuin haluan – hänellä on joku systeemi ettei maksa mitään.

Tänään onkin sitten zombie-olo taas vaihteeksi. Vaimoa kyllästyttää kun valittelen väsymystä, joten en ole enää sanonut siitä mitään. Töissäkään en pahemmin jaksa sanoa siitä kellekään, se kun on kaikille enemmän tai vähemmän itsestäänselvyys. Tällä kertaa en ole sentään tahallani nörtteyttäni valvonut, vaan nukkuisin ihan oikeasti jos siihen tarjoutuisi mahdollisuus. Tämän kirjoituksen jälkeen ajattelinkin painua pehkuihin.

En ole uupunut enkä oikeastaan masentunutkaan, älä ymmärrä väärin. On ihan toista olla henkisesti rikki, uupunut, silloin en kykenisi edes työpaikalle asti – saattaa tulla joillekin yllätyksenä (tai sitten ei), mutta siitäkin on valitettavasti kokemusta. Myös sivarin jouduin aikoinaan jättämään vajaaksi masennuksen, uupumuksen ja ihmisfobian vuoksi (minut merkattiin kuitenkin täysin palvelleeksi). Nykyään elämä sujuu muuten hyvin, mitä nyt välillä joitakin huolia. On myös hyviä asioita: Rahat riittää Spinefeastiin, jonne menen pienelle hermolomalle, sain palkankorotuksen töissä ja tykkään elämästäni juuri nyt. Vielä kun tuota aikaa saisi revittyä vähän enemmän ja ehkä jonkun pidemmän loman johonkin väliin tänä kesään mennessä. Jos vaikka pääsisi käymään isän luona Thaimaassa.

On mukava purkaa tuntoja blogiin, kirjoittaminen kun on ollut aina minun tapani selvitä isoista ja pienistäkin asioista. Ja nykyisin sosiaalinen media, netistä kun löytyy aina joku joka jaksaa kuunnella. Tämä kirjoitus löi pisteen i:n päälle näistäkin huolista vapautumisen kannalta. Hyvää loppuviikkoa ja lähestyvää viikonloppua sinulle!

Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 36-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä ja teknologiajohtaja perustamassaan digitoimistossa, verkkosivujen tekijä, koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Päivät kuluu monipuolisen musiikkiharrastuksen, retropelien ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Mastodon ja leffat lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää