Arkistomatskua
Otathan huomioon, että tämä on yli 15 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 21-vuotias.
Ajatukset ovat viime päivinä pyörineet lapsesta kavereihin ja ihmissuhteisiin. Unirytmi on taas mitä on, mutta en välitä. On saavutus jos pääsen ennen kahta yöllä nukkumaan. Jotenkin vain tykkään yön rauhallisuudesta ja siitä kun tietää että suurin osa maailmasta on unessa, mutta itse saa olla hereillä eikä mikään häiritse. Toisaalta sitten herätessä aamulla (tai toisinaan päivällä) taas kaduttaa kun päivä meni ohitse. Varsinkin silloin jos olisi pitänyt käydä asioilla aamupäivästä. Tiistaina sain kyllä paljon asioita hoidettua, kävin muunmuassa sossussa viemässä jatkohakemuksen, kaupassa ja apteekissa.
Äiti kävi tänään kylässä pitkästä aikaa. Toi leipää, rasvaa, aloe-vera-juomaa, tuoremehua, runebergin torttuja ja amerikkalaisia suklaakeksejä. Ihanaa. Pidin pienen herkutteluhetken. Päätä rupesi jostain syystä särkemään. Veera opetti äitille huvikseen pari viittomaa ja juteltiin toistemme kuulumisista. Veeran toinen kuulokoje oli unohtunut vessaan ja mennyt ilmeisesti kosteuden takia rikki. Pitänee käydä korjauttamassa se jossain välissä. Yksikin koje riittää, mutta kaksi aina parempi.
Tänään on ollut sellainen olo että ei oikein innosta mikään. Elokuviakaan ei jaksa aloittaa ja smallvillessäkin osuu juuri ne tylsät jaksot kohdalle. Katson TV:tä ehkä kerran viikossa ja silloin kun huvittaa, mutta tänään tuli sattumalta America’s got talent, jonka katsoin.
En ole tuntenut itseäni yksinäiseksi pitkään aikaan, enkä tunne nytkään. Tuntuu vain kuin olisin havahtunut pitkästä unesta. Kysyn itseltäni missä kaverini ovat. En ole tavannut edes ketään lapsuudenystävää kunnolla puoleen vuoteen. Viimeksi tapasin kaveria muistaakseni pari viikkoa sitten, kun elaie ja Q-tio tulivat kylään. Pari kaveria sentään on kenen luokse voin aina mennä – jos vain itse jaksaisin. Vika on enemmän minussa, kun en jaksa lähteä liikkeelle.
Sain ensimmäisen paniikkikohtauksen puoleen vuoteen muutamia päiviä sitten. Silloin tajusin että olin unohtanut kokonaan lääkkeiden syönnin. Olin ollut noin kaksi viikkoa ilman. Olin myös kärsinyt vierotusoireista huomaamattani. Olo on kuin paha krapula, päälle vielä huimauskohtaukset. Citalopram-kuurini jatkuu vielä helmikuuhun asti, vaikka en näennäisesti masentunut olekaan ollut pitkään aikaan. Depressio on vain sellainen että se voi uusiutua vuodenkin jälkeen ja sen parantuminen vie aikaa (ei välttämättä parane koskaan pysyvästi):
Muuten asiat ovat kyllä ihan hyvällä tolalla. Nytpä katkesi taas ajatus. Tämä taisi olla tässä. Kahvia…
Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!
