Arkistomatskua
Otathan huomioon, että tämä on yli 15 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 21-vuotias.
Monesti olen miettinyt mikä kumma tietyillä ihmisillä on sanella sääntöjä miten itse kunkin tulisi elää? Jokainen aikuinen jokseekin päättää itse omasta elämästään. Toisaalta voisin laskea itseni onneekkaaksi kun on niitä ketkä ”huolehtivat” tai ovat ”huolissaan”, mutta toisinaan haluaisin että ihmiset jättäisivät minut rauhaan, ainakin jättäisivät turhat kommentit sanomatta. Myös olettamukset ärsyttävät, varsinkin sellaiset olettamukset joiden myötä sanotaan/neuvotaan asioista tietämättä asioiden tai taustojen oikeaa laitaa.
Tärkeilevät ja elämäntapasaarnaaja -tyyppiset ihmiset nostavat päivä päivältä ihmisvihaaja-Rollea pintaan. Yritän kehittää itsestäni suorasanaisempaa ja enemmän sellaista joka osaa sanoa vastaan ja puolustaa itseään ja mielipiteitään. Olen tosielämässä nimittäin todella varovainen siitä mitä kenellekin sanon. Jos joku loukkaa tai ”saarnaa” minulle, enemmänkin kuuntelen alistuvasti, ignoraan täysin, tai… masennun, vaikka pitäisi sanoa ”minähän en tuollaista kuuntele”, tai muuta vastaavaa itseäni puolustaakseni. Sekin johtunee ehkä kasvatuksestani, tai oppimistani asenteista. Olen turhankin kiltti. Pelkään että loukkaan jotakuta… se pelko pitäisi unohtaa kun puhutaan asioista jotka tapauksista minut ärsyyntymään.
Kellä on oikeutta sanoa että olen liian laiha, pitäisi liikkua, pitäisi olla parempi siinä ja tuossa, pitäisi syödä terveellisemmin, pitäisi herätä aikaisemmin, pitäisi kohdella sitä ja sitä ihmistä sillä tavalla, pitäisi käydä siellä, ei pitäisi juoda alkoholia, ei pitäisi valvoa myöhään, ei pitäisi sitä, pitäisi tätä? Aivan kuin olisin pieni lapsi, jota en ole. Aivan kuin olisin tyhmä, jota en ole. Aivan kun en tietäisi, vaikka tiedän. Ehkä vanhemmillani, ehkä anopillani, ehkä sukulaisillani, ehkä naapurin miehellä? Ehkei kellään ole oikeutta sanoa? Minähän se tyhmänä kuuntelen kaiken mitä minusta tai lähimmäisestäni sanotaan. Mutta silti.
Kiroilen silloin kun minua vituttaa. Kiroileminen on junttimaista, mutta niin teen. Olen monesti välttänyt kirosanoja bloggauksissani, koska haluan että minusta – tai lähinnä teksteistäni – saadaan jotakuinkin asiallinen kuva. Kirosanat eivät kaunista tekstiä/puhetta, vaikka tuovatkin tietynlaista voimaa. Olen pitkään pelännyt isäni reaktioita merkintöihini, vaikka olen jo aikuinen mies. Myös vanhempieni takia olen kirjoittanut usein varovaisesti ja varovaisesti jatkan edelleen. Tämä on se puoli, jota minulla ei saisi olla. Haluaisin olla enemmän sellainen joka ei ajattele joka asiassa mitä muut minusta tai tästä asiasta ajattelevat. Kyse on minun elämästäni, minun asiastani, yksinomaan minun. Ei kenenkään muun.
Masennuksen kulta-aikanani masennuin syvästi jos minua holhottiin puhumalla mitä pitäisi tehdä ja mitä ei, sillä se sai minut tuntemaan itseni äärimmäisen huonoksi, sillä kynnys muutoksiin oli niin mahdottoman iso. Nykyään en masennu, koska olen suurimmalta osin parantunut tuosta kansantaudista. Silti menneisyys usein tunkee nykyaikaan ja saatan ahdistua tai ärsyyntyä (lue: vittuuntua). Kumma kyllä, nyt en ole edes millään tavalla (enää) ärsyyntynyt. Halusin vain tuoda tämän julki.
Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!
