Arkistomatskua
Otathan huomioon, että tämä on yli 18 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 18-vuotias.
Tiedätkö minkälainen olo on jonkin kokeen tai esitelmän jälkeen? Ei enää minkäänlaisia esteitä! Olo on helpottunut, rauhallinen ja on vapaus huvitella. Juuri sellainen olo minulla on nyt. Tänään oli kaksinkertaiset paineet:
- Äidinkielen esitelmä koko luokalle Nikolai Gogolin kirjoittamasta kirjasta nimeltä ’Kuolleet Sielut’,
- kouluumme oli tullut espanjalaisia pariksi viikoksi. Niille piti sitten puhella espanjan tunnilla.
Espanjalaisista selviydyin aika helpolla. Osasin jopa taivuttaa verbejä sujuvasti perfektissä. Ja Villekin osasi! Äidinkielen esitelmä oli kovempi pala. Luonnollisesti sanoin asiani suoraan ja lopetin juuri ennen kuin ääni petti jännityksestä (tietysti jättäen samalla olennaisimmat asiat sanomatta). Ei tälle ramppikuumeelle mahda mitään. En vain tajua miksi luokan edessä rupeaa jalat tutisemaan, vaikka edessä on tuttuja naamoja. Vaikka kuinka hoen itselleni älä jännitä, älä jännitä, sää tunnet ne, pala on kurkussa.
Mutta nyt se on ohi. Ruokavälitunnilla kävin Villen kanssa pizzalla. Taisi olla viimeinen kerta Pizzeria Kebab Housessa. Tilasin pizzan kinkulla, ananaksella, kebabilla ja aurajuustolla. Pizza maistui heti jotenkin pahalta. Ananankset olivat selkeästi vanhoja ja kebab oli legendaarista uudelleen mikrossa lämmitettyä, varmaan vielä vanhoista pizzantähteistä poimittua. Kinkkukin taisi olla vanhaa. Söin kuitenkin puolet ja pizzan jälkeen sain mahakivun. Mutupizzeriat on parhaita, mutta joskus saa pettyäkin.
Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!
