Arkistomatskua
Otathan huomioon, että tämä on yli 15 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 21-vuotias.
Kävimme tänään päivällä katsomassa Veeran ukkia vanhainkotihoitolassa. Pertillä on vaikea Alzheimerin tauti. Kun pääsimme perille, mummi rupesi itkemään ja niin myös ukki rakkaansa nähtyään. Tuli heti hirveän surullinen olo. Myös Veera hieman järkyttyi, sillä olihan hän nähnyt ukkinsa viimeksi terveenä miehenä. Viime tapaamisesta oli kulunut vuosia ja Veera ei ollut tunnistaa omaa rakasta isoisäänsä, sen verran hän oli muuttunut.
Alzheimerin tauti on hitaasti etenevä aivoja rappeuttava sairaus, jossa erityisesti aivojen muistijärjestelmään liittyvät hermosolut ja aivoalueet vaurioituvat.
Kun itkut oli itketty, ukille esiteltiin Lotta – neljäkuukautinen lapsenlapsenlapsi. Ukki vuoroin hymyili, vuoroin itki. Sanaa hän ei saanut suustaan. Tuli kamala olo kun Pera katsoi minua suoraan silmiin, välillä kysyvästi, välillä haikeasti, aivan kuin tahtoisi jotain sanoa, muttei pysty puhumaan. Puhekyky ukilta oli mennyt melkein lopullisesti. Välillä hän jotain sanoi mistä ei saanut selvää, välillä toisteli sanoja mitä hoitajat sanoivat. Huomasi kyllä että oli Veeran mummille jälleen kova pala nähdä oma vuosikymmenien kumppani tuossa jamassa. En yhtään, tippaakaan ihmettele sitä tupakoinnintarvetta, kun jotkut vetää hermosavuja paljon vähemmästäkin.
Syvän Alzheimerin vaihe on sairauden lopullinen vaihe. Omaisille se on henkisesti raskasta aikaa. Potilas on jatkuvan laitoshoidon tarpeessa, sillä hän tarvitsee apua kaikissa jokapäiväisen elämän toiminnoissa. Hygieniasta on huolehdittava, sillä virtsan ja ulosteen pidättämisen kyky on hävinnyt. Potilasta on syötettävä, nielemiskyky säilyy pitkään. Potilas ei tunnista läheisiään eikä ylipäänsä muitakaan ihmisiä. Hän ei ymmärrä puhetta ja puheen tuotto on lähinnä sanojen ja äänteiden toistamista. Minkäänlaista paikan ja ajan tajua ei ole.
Keho jäykistyy, minkä tuloksena kävelykyky heikkenee ja häviää. Joillakin esiintyy epileptisiä kohtauksia ja lihasten nykimistä ja kouristeluja. Joillakin potilailla esiintyy näköharhoja: hoitaja saattaa olla potilaan äiti, puoliso, isä ja huoneessa saattaa olla kissa jne. Vaihe kestää keskimäärin noin 1“5 vuotta, mutta yksilölliset poikkeamat ovat mahdollisia. Kuoleman saattaa aiheuttaa influenssa tai keuhkokuume.
Yhdessä vaiheessa rupesin itsekin kyynelehtimään, sen verran herkkä kun olen. En vain kestä nähdä surua ja itkeviä ihmisiä. Piti kuitenkin padota tunteita, ettei homma olisi ollut kuin hautajaisissa. Pertti muisti Veeran hyvin, ilmeet kertoivat sen. Veera kertoi ja selitti ukilleen asioita ja puhui muistatko kun oltiin mökillä, muistatko kun joit vielä kahvia ja laitoit aina palasokerin kielen päälle. Ukki välillä yritti nyökätä, sanoi joo, hymyili, itki ja välillä vajosi siihen tilaan jossa silmät tuijottavat tyhjää. Välillä tuijotti taas kysyvästi minua, aivan kuin olisi halunnut tutustua, muttei kyennyt… vasta kohta 70-vuotias, ei mikään liian vanha pappa.
Oli niitä hyviäkin hetkiä. Mummi syötti ukin ja juteltiin vastapäiselle vanhalle seniilille herralle. Nauratti kun hoitaja antoi kahvia ja mies sanoi ”mutta minulla on vielä!” ja osoitti puolittaista kiisselikulhoa. Lotta nukahti isoukkinsa viereen ja isomumminsa sanoi että ukki ja Lotta ovat ihan samanlaisia. Kummallakin vaipat ja kaikkea. Muisteltiin menneitä. Veeralle oli tärkeää nähdä ukki pitkästä aikaa.
Lähtiessä Veera sanoi ukille että hän on rakas ja aina sydämessä, muistellaan hyviä hetkiä. Ukki osasi sanoa ”Minun Veera, olet rakas”, vaikka toistikin Veeran sanoman ”olet rakas”. Silti, jotenkin rakkaimmat muistot ovat vielä tallessa, vaikka kaikki muu on tuhoutunut. Veera oli ukilleen niin kovin rakas. Hirveän surullista ja kamalaa kun keho toimii, mutta pää ei. Aivan kuin katselisi kokoraajahalvaantunutta, joka ei ole halvaantunut muualta kuin korvien välistä. Mummille on varmasti vaikeaa päivästä toiseen. Taas saa kirota miksi sairauksia on olemassa.
Oma mummini äidin puolelta on myös melko pahasti dementoitunut. Hän ei ole koskaan ollut läheinen, enkä muista milloin hän olisi hymyillyt… minusta hänellä on ollut dementiaa koko elinaikani, sillä hän on aina ollut poissaoleva ja tunteeton. Nykyään se on vain puhjennut ja todettu. Ikään kuin ruumis on täällä, mutta mieli jossain muualla. Pelottavan lähellä aivokuollutta tilaa. Miksi näitä on? Kylmä maailma, surua ja tuskaa täynnä.
Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!
