Ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin

Onpahan jäänyt taas bloggaaminen ja valokuvaaminen ja eläminen vähiin… olen viime aikoina ollut lopen uupunut itseeni ja kaikkeen. Sitä olotilaa voi kuvata vain yhdellä sanalla: Masennus. Niin se vain nosti päätään yli vuoden tauon jälkeen. Tapahtui liikaa vastoinkäymisiä ja nuo rahaongelmathan ne taitavat olla suurin syy. Syitä enempää puimatta, nyt menee taas kohtalaisen hyvin ainakin mielialan suhteen. Aamulla olisi kuitenkin tekemistä ja vielä minä valvon…

Onhan minulla periaatteessa kaikki hyvin ulkoisesti, mutta pää ei toimi kunnolla. Jos toimisi, en olisi masentunut. Minusta on ihanaa että kun itse olen huonossa jamassa, vaimoni osaa olla optimistinen juuri kun minä olen pessimistisimmilläni. Kun itse ei jaksa uskoa hyvään, on hienoa että puoliso tukee ja muistuttaa että kaikki järjestyy.

Menin jo nukkumaan aikoja sitten, mutta ajatukset vaivasivat vaivaamistaan. Sitten kun sain aivotoimintani rauhoittumaan, minua rupesi häiritsemään ja ärsyttämään sellainen pieni napsunta, joka kuului 17 sekunnin välein (kyllä, laskin, tasan 17 sekuntia napsautusten välillä, olenko jo neuroottinen?) ja tajusin että se kuului ikkunasta. Suljin ikkunan ja ääni loppui.

Aamulla olemme menossa äitini kahden serkun, tätini kanssa perheineen porukalla viereiseen Kangaslammen puistoon. En tiedä miten jaksan lähteä, mutta minun on pakotettava itseni liikkeelle. En ole viime aikoina halunnut tavata ihmisiä, mutta sukulaisiani tapaan kuitenkin mielelläni. Tosin on vaiheita jolloin en haluaisi tavata heitäkään.

Ihmisfobia on ainainen ongelma. En tahdo näyttäytyä ulkona muille ihmisille jostain syystä. Viimeisen viikon aikana en ole oikein tavannut ketään ja olen siitä iloinen. Nyt on vain sellainen vaihe ettei kiinnosta ihmiset.

On myös jännä miten minulla on pitkään ollut päivärytmi hukassa, vaikka tyttärelläni se on täysin normaali. Jotenkin on helppo keskittyä tyttären elämään ja hänen hoitamiseen samalla kun oma elämä on täysin epäjärjestyksessä. Näläntunnetta minulla ei vieläkään oikein ole, eilisenkin päivän olin kokonaan syömättä. Söin vasta jättimäisen broileripasta-annoksen kun päivä oli vaihtunut… enkä edes tajunnut.

Kaikki nämä ”ongelmat” liittyvät pitkälti masennukseen. Psykologini ei ole vieläkään soittanut ja siksi juuri hänellekin minun pitäisi aamulla muistaa soittaa. Äitilleni soitin maanantaina ja hän vastasi Ranskasta. Unohdin kokonaan koko reissun, mutta onneksi hän soitti takaisinpäin minulle. Purskahdin puhelimessa itkuun, niin paha minulla oli olla. En ole oikein voinut puhua kenellekään ulkopuoliselle ja äitikin on nykyään niin kaukana ja se vaikuttaa minuun enemmän kuin myönnänkään. Vaikka en kotona enää asunutkaan, vanhempieni viime kesäinen ero 26 avioliittovuoden jälkeen oli kova pala…

Odotan innolla huomista tämänpäiväistä saunailtaa. Saunavuoro on sellainen viikon kohokohta, sillä saunassa murheet unohtuu. Jotenkin se vain nollaa koko tilanteen ja sitten on taas helpompi jatkaa.

Uskomatonta mutta totta, myös Internet-elämä piristää mieltäni. Vaikka en kavereita ole nyt vähään aikaan halunnut tavata, Juhanikin on soitellut ja piristänyt ja se tuntuu hyvältä.

Olen yrittänyt keksiä itselleni jatkuvasti virikkeitä, sillä se auttaa pitämään lamantuneen tilan loitolla. Toisinaan sen on vaikeaa, mutta esimerkiksi tämän kuun alussa väänsin #pulina-kanavalleni uudet sivut. Siellä on nyt blogikin ja bloggailen sinne silloin tällöin muiden kanssa. Suosittelen katsastamaan.

Nyt kyllä menen nukkumaan ja kiroan sitten aamulla… sanon hyvää yötä, vaikka kohta voisi toivottaa jo huomenia. Ja laitumille…

Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 36-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä ja teknologiajohtaja perustamassaan digitoimistossa, verkkosivujen tekijä, koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Päivät kuluu monipuolisen musiikkiharrastuksen, retropelien ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Mastodon ja leffat lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää