Arkistomatskua
Otathan huomioon, että tämä on yli 3 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 33-vuotias.
Kirjoittelin viimeksi kuolemasta syksyllä ja nyt aihe on taas jatkuvasti mielessä. Mitään järisyttävän pirteää luettavaa ei siis ole nyt tiedossa. En ole tänä keväänä liikaa synkistellyt, mutta alkuvuosi ja kevät ovat yleisellä tasolla aina tavallista kankeampaa aikaa, kun tulee isää ikävä. Juuri näinä aikoina tuntuu kuin tammikuun 15. päivä 2019 (isän kuolinpäivä) olisi ollut eilen. Mietin erilaisia skenaarioita esimerkiksi siitä miten olisin voinut olla hänen elämässään läsnä vieläkin enemmän. Aivan turhaahan se on, kuten isäkin tapasi sanoa: ”ei menneen murehtimisesta ole mitään hyötyä”. Hän oppi sen paremmin kuin kukaan muu masennuksensa, menetystensä ja niistä selviämisen kautta.
En ehkä mietiskelisi kuolemaa niin paljon, jos isäni olisi puhunut aiheesta enemmän. Isäni oli viimeiset vuotensa äärimmäisen avoin kaikista vastoinkäymisistään ja kaikista aiheista muutenkin yleisesti. Paitsi kuolemasta ja kuolemisesta. Hän ei uskonut koskaan kuolevansa perinteisellä tavalla tai sairauteen vaan uskoi maailmanlopun tulevan ennen sitä ja Jumalan tempaavan hänet matkaansa. Hän ei viimeisinä vuosinaan halunnut puhua omasta kuolemastaan ollenkaan ja arvostin hänen toivettaan, ettei siitä puhuttaisi. Koska isäni ei hyväksynyt omaa kuolemaansa, minunkin on vaikea suhtautua asiaan. Ymmärrän miksi isäni valitsi kantansa, koska hänen oma isänsä masentui heti syöpäuutisten kuullessaan ja totesi heti ”minun on aika lähteä ja teidän on jäätävä tänne”. Isääni ärsytti moinen surkuttelu, joten saman diagnoosin saatuaan noin pari vuosikymmentä myöhemmin hän halusi elää ja taistella, eikä olla kuin säälittävä ilmestys omasta isästään.
Muutama päivä sitten unettomana yönä kuuntelin jälleen muistoarkistoistani löytyviä puhelunauhoitteita, joita minä ja isäni olimme keskenämme soitelleet. Isäni nauhotti kaikki puhelunsa, kirjoitti ja dokumentoi kaiken, otti paljon valokuvia ja videoita, joten muistoja riittää roppakaupalla. Jostain syystä puheluita tykkään kuunnella silloin kun pahin ikävä iskee. En malttanut olla vastustamatta kiusausta ja kuuntelin muutaman sairaalaväen isälle soittaman puhelun. Tavallaan hieman järkytti kuunnella, sillä joissakin puheluissa hän valitti kipujaan ja yhdessä puhelussa hän alkoi oksentelemaan kesken puhelun ja joutui soittamaan takaisin myöhemmin. Nämä puhelut oli soitettu vain muutamia viikkoja ennen kuolemaansa. Isäni on myös soittanut papille, todennäköisesti pyytänyt rukousapua.
Nämä asiat ovat asettaneet koko homman jotenkin uuteen valoon, sillä minulle hän ei tätä puolta koskaan paljastanut. Kaikki oli minulle päin aina hyvin, koskaan ei ollut häivähdystäkään pahoista kivuista tai epätoivosta, vaikka fyysisesti mies oli tietenkin kuin varjo entisestään loppua kohden. Hänen positiivinen elämänasenne loppuun asti kuitenkin sai minutkin uskomaan hyvään ja tästä syystä kuolema tulikin ”yllättäen”, vaikka kunnon romahtaminen oli jo tapahtunut ja ennusmerkit olivat tiedossa monta viikkoa ennen viimeistä hengenvetoa. Siltikään en ole aivan varma siitä oliko hän loppua kohden sittenkään enää täysin varma siitä että vielä paranee, kuten hän vakaasti uskoi ja väitti loppuun asti. Tämä epätietoisuus ja epävarmuus kalvaa, vaikka asia on jäänyt jo parin vuoden päähän menneisyyteen. Oli miten oli, ajassa ei voi palata taaksepäin ja kysyä – ja vaikka voisikin, en kysyisi.
”Halu elämään on psykologisesti yhtä suuri kuin olemassaolon taakka.”
Sigmund Freud
Tieteellisen elämänkatsomuksen mukaan ihmistä ei ole ollut olemassa ennen syntymää (tarkennettuna vielä joidenkin mielestä ihminen ei ole ihminen vielä sikiönäkään), eikä ihmistä ole olemassa kuoleman jälkeen, kun ruumis muuttuu kliinisesti elottomaksi. Tämä on aivan loogisesti järkeenkäypä ajatus, sillä edellytyksenä ihmisen jonkinasteiselle olemassaololle tarvitaan kokonaisuus, joka sisältää fyysiseksi kutsumamme olemuksen eli hengittävän ruumiin, joka on yhteydessä henkiseksi kustumaamme olemukseen, eli tunteisiimme ja ajatuksiimme. Ilman fyysisyyttä kärsisimme Locked-in-oireyhtymästä ja ilman henkisyyttä ihminen olisi tyhjä kuori, vegetatiivisessa tilassa tai aivokuollut. Kumpaakin puolta siis tarvitaan, jotta olemme olemassa. Jos kerran elämisemme aikana emme pääse leijailemaan ruumiistamme jonkinlaiseen olomuotoon irralleen (tajuntaa laajentavia huumeita käyttävät saattavat olla eri mieltä tästä), on vaikea järjellisesti ajatella, että voisimme tehdä niin kuolemamme jälkeenkään, saati ennen syntymäämme.
Olen kasvanut uskonnollisessa yhteisössä ja omaksunut elämästä, olemuksesta ja kuolemasta kristinuskon käsityksen, jonka mukaan olemme kaikki ikuisuusolentoja. Me olemme olleet ”Taivaan Isän taskussa” aina ja kuolemamme jälkeen palaamme Isän luokse, jos vain uskomme Häneen. Tässä kohtaa huomautan, että tämä ei ole uskonnollinen kirjoitus, vaikka nyt vähän aihetta sivuankin.
Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut.
Psalmit 139:15-16
Tämä on lohdullinen perspektiivi, sillä se eliminoi kokonaan tällaisen turhanpäiväisen pohdinnan asiasta. Meidän ei tarvitse näiden myötä enää miettiä omilla aivoillamme, vaan voimme luottaa, että näin on kirjoitettu. Raamattua toisaalta tulkitaan todella paljon itselleen suotuisalla tavalla. Niin teki isänikin, hän mutisi pitkään raamatunjakeista, Jesajan kirjeestä ja Hiskiasta, jotka avasi blogissaankin pari vuotta ennen kuolemaansa noin puoli vuotta diagnoosistaan kirjoituksessaan Toimita talosi.
Kristinuskon näkemykset ovat olleet koko elämäni järkeenkäypiä aivan samalla tavalla kuin suurin osa tieteen näkemyksistä. Elän ikään kuin kahdessa todellisuudessa yhtä aikaa, en osaa sulkea pois kreationismia enkä evoluutioteoriaa. Molemmat ovat mahdollisia. Emme voi satavarmasti tietää. Siksi koen olevani elämänkatsomukseltani enimmäkseen nihilistissävytteinen agnostinen kristitty. Kristityiden mielestä olen varmasti heikko uskossani, ateistien ja maallikoiden mielestä hihhuli. Nihilistiminälleni ei ole mitään väliä millään, tiedän, olen ja hengitän, se riittää juuri nyt.
Eksistentiaalisuuden pohtiminen aiheuttaa minussa välillä jopa jonkinasteista thanatofobiaa, joka ruokkii ahdistustani. Jostain syystä minua ahdistaa suunnattomasti tietynlainen ajatusmalli siitä, että tiedottomuus ja kaiken loppuminen olisi todennäköistä elämänlangan katketessa. Lopullisuus ja ehdottomuus ajatuksena hirvittävät. Kuolemasta puhutaan ”lähtemisenä” ja ”nukkumisena”, mutta ne ovat sanoja jotka ovat syntyneet helpottamaan ihmisen asiasta kipuilua. Ei kuollessa kukaan oikeasti nuku tai poistu. Kuollut katoaa elämästä pysyvästi. Kuolema on pysyvä ja peruuttamaton tapahtuma, kaiken muun väittäminen pohjautuu uskoon, uskontoon, oppiin, mielenterveyshäiriöihin tai päihteisiin (kyllä, niputin nämä juuri samaan laariin). Kristinuskon mukaan näin ajatteleminen on uskon vähyyttä, mutta on jätettävä tilaa epäilylle.
Rationaalisesti kun asiaa kääntelee päässään, on äärimmäisen vaikea ajatus nyt elävänä ja hengittävänä ihmisenä suhtautua siihen, että minua ei olisikaan olemassa, enkä olisi millään tavalla tietoinen itsestäni tai ympäristöstäni. Ajatus on haastava, koska en silloin tosiaan tietäisi mistään mitään, minua ei olisi, en olisi ajattelemassa että onpas nyt ikävää kun en voi tehdä mitään. En olisi silloin tyhjässä mustassa kaikkeudessa yksinäni ajatusteni kanssa, vaan tyystin kadoksissa, poissa, olemattomissa, ikuisesti. Puff. Huumorimies Pertti ”Spede” Pasanen totesi elämänkerran ”Spede, nimittäin” (Tuomas Marjamäki, 2017) mukaan jotenkin nerokkaasti elämänsä loppumetreillä, kenties kuolemansa aavistaen: ”En minä kuole, muutun vain näkymättömäksi”.
Toivoisin joskus, että olisin piirun verran tyhmempi ihminen, jotta osaisin keskittyä nykyhetkeen ja muistaa ajatella, että tämä hetki tässä ja nyt on ainoa mitä meillä oikeasti on. Ajattelevan älyllisen ihmisen lineaarinen maailmankuva on aivan perseestä, sillä sekä tulevaisuus ja menneisyys ovat yhtä tavoittamattomissa ja hankala käsittää. Olisinpa koira, joka voisi vain nuuhkia, pyöriä ja pökkiä menemään ilman huolta seuraavan tunnin aikana tapahtuvista asioista.
62-vuotiaana eturauhassyöpään kuollut isäni, 64-vuotiaana eturauhassyöpään kuollut isäni setä ja 77-vuotiaana eturauhassyöpään kuollut pappani antavat jonkinasteisia viitearvoja siitä, että elämäni on suurinpiirtein puolessa välissä. Olen nyt vähän päälle 32-vuotias. Jotkut suosivat muistutuksena ajan rajallisuudesta Chrome-lisäosia kuten Mortalitab tai Death Focus, toiset piirtävät pikselitaulua, kuten Janne Jääskeläinen blogikirjoituksessaan ”Älä käytä koronaa tekosyynä saamattomuudelle (26.2.2021)”. Minusta tällainen päivittäinen tietoisuus ajankulusta on äärimmäisen ahdistava tapa elää. Ajan rajallisuuden ajatteleminen vie ainakin minulta ilon tästä hetkestä. GAD ja ylianalyyttisuus saavat aikaan turhaa ylisuorittamista silloin kun kaikesta tekemisestä pitää etsiä merkityksellisyyttä, eikä aikaa saisi ”tuhlata” mihinkään joutavaan. Parasta elämää minulle nimittäin on joutenolo, se että voi vain lojua, läyhätä kevytmielisesti IRCissä ja Twitterissä, koodata jotain turhaa paskaa joka ei hyödytä juuri ketään, pelata Overwatchin comppia ilman tavoitteita, lukea loppuun kirjan, joka osoittautuu pettymykseksi. Tärkeintä ei ole ”olla tuhlaamatta kallisarvoista aikaa” vaan olla tyytyväinen siihen mitä tekee.
Vaikka niin paljon tietoa ja vapaata ajattelua rakastankin, joskus olisi vain mukavampaa olla tietämättä. Huomaan puoltavani kuitenkin jossain määrin tietämättömyyden ajatusta, sillä se olemattomuus sulkee pois kaikki negatiiviset asiat kuten huolet ja murheet. Tietämättömyydessä kuitenkin harmittaa se, että se sulkee pysyvästi pois myös kaikki positiiviset ja ihanat asiat, kuten onnen, naurun ja nautinnon. Kaikesta huolimatta olen kuolemasta sitä mieltä että on parempi lähteä tästä maailmasta huomaamatta, tiedostamatta ja kärsimättä. Haluaisin kuolla mieluusti vanhuuteen rauhallisesti nukkuessani, en sairaalassa syöpäkipujen keskellä kuten isäni ja isäni isä. Kuolemisen kipu ja pysyvä katoaminen pelottaa, vaikka olen kuolevaisuuteni jo aika päivää sitten hyväksynyt. Scifinörttinä siltikin vitsailen singulariteetistä ja tietoisuuden digitoinnista xkcd-sarjiksen tyyliin. Jos olisi mahdollista, jatkaisin elämää mielelläni AI-muodossa. Jos ei, kunpa edes saisin elää hyvän ja rauhallisen elämän ja kuolla ilman tuskaa. Se on toiveeni Isälle, jos Hän minua mäihällä kuuntelisi.
Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!
