Arkistomatskua
Otathan huomioon, että tämä on yli 15 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 21-vuotias.
Kirjoitin aiemmin anoreksiablogikohtaamisista. Blogilistan avainsanojen kautta päätyy aina vain murheellisimpien blogien tekstejä selaamaan. Aina voi kysyä itseltään miksi niitä jää lukemaan, mutta niin se vain on että radikaalimmat ja järkyttävimmät tekstit vetää ihmisiä eniten puoleensa.
Bongasin muutamia synkkiä blogeja, jotka liittyivät aina jollain tapaa masennukseen, mielisairauteen, tai anoreksiasta kamppailuun. Yksi suosikeistani oli ”minne menee, mistä tulee”, joka kertoi nuoren naisen (ilmeisesti silti vielä teini-ikäisen) anoreksia- ja masennustaistelusta. Tai no, lukemani perusteella hän oli jo pitkälle luovuttanut. Tuli surullinen olo kun blogi poistettiin yhtenä kirkkaana päivänä. Huomasin sen vasta tänään. Viimeisin merkintä julkaistiin tämän viikon tiistaina. Tässä hieman otteita:
[…] Minulla on kylmä. Minua itkettää.
[…] En itkenyt taaskaan, vaikka sanoin tappavani itseni. Käänsin pääni pois. Pelkään sinua, pelkään ihmisiä, siksi minä jään sisälle. Minun on pakko tehdä piilopaikka itselleni peiton suojaan.
[…] Tahtoisin nousta junaan ja tulla luoksesi. Sanoa että kaikki on hyvin. Halata, mutta en voi. Olen liian suuri. Aivan kun en voi mennä osastolle. He näkisivät vain että olen epäonnistunut. Pyristelen vastaan ja laitan lenkkikenkäni jalkaan, pakko vielä juosta. Tänään ole nkävellyt jo 19 kilometriä. Eikö se riittäisi? Ei se tunnu riittävän. Jalkoihin sattuu. Mutta tämä on pakko tehdä. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Tänään unohdin syödä. Tänään minä olen lähempänä sairauden tavoitetta. Sitä nollaa kiloa. Tämä on mahdotonta. Ei kukaan voi painaa nollaa kiloa ja elää? Ei kukaan. Miksi yritän, vaikka tiedän epäonnistuvani?
Ja viestin jälkeen blogi poistettiin jossain vaiheessa. Ehkä hän ei enää jaksanut – kirjoittaa siis, vaikka onkin mahdollisuus että hän ei enää jaksanut muutenkaan. Mutta yleensä tällaiset ihmiset kirjoittavat juuri siksi koska heillä ei ole enää mitään muutakaan. Eivät he kerää sääliä tai huomiota, he vain kirjoittavat henkensä pitimiksi. Tavallaan jättävät viestinsä maailmalle. Minulla ei ole mitään hajua mitä tuolle tytölle tapahtui, mutta tuntuu aika kamalalta ja pelottavalta. Seuratessani hänen blogiaan minulla oli koko ajan pieni toiveenkipinä ja ajatus siitä että pakko edes jonkun pienen asian on joskus mentävä hyvin. Mutta tuntui että hänellä meni koko ajan huonompaan ja huonompaan suuntaan…
Ja näitä vastaavia blogeja on sadottain. Joskus oli juttua siitä onko tällaisten blogien lukija syyllistynyt johonkin kuolemantuottamukseen, kun on vain ”sivusta seurannut” toisen ajautumista itsemurhaan. Mielestäni nettiselaajaa ei voi syyttää siitä jos joku tekee itsemurhan. Eikä viesteistä aina selkeästi käy ilmi kaikki asiat. Ja mitäpä näille anonyymeille mitään tavallinen netinselaaja mahtaa.
Aina nämä tällaiset eivät edes kerro selkeästi tekevänsä itsemurhaa, vaan joskus julkaisevat ajastetun merkinnän kuolemansa jälkeen, kuten Päivikirjan tapauksessa. Karmivaa.
Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!
