Arkistomatskua
Otathan huomioon, että tämä on yli 11 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 25-vuotias.
Jännä miten joskus saatoin blogata ja tweetata hetken mielijohteesta. Nykyään jotenkin tuppaan kuvittelemaan että jokaisen postauksen on oltava jollain tapaa tärkeä. Bullshittiä. Olen tainnut kyllä avautua tästä jo. Pienikin syy on syy kirjoittamiselle. Ajatuksia ei pitäisi pitää pelkästään omassa päässään.
Joka tapauksessa, katsoin tuossa Spartacus: Blood and Sand nimisen sarjan ensimmäisen tuotantokauden ahmimalla läpi. Toista kautta aloittaessani ihmettelin kun pääosaa näyttelikin eri mies. Parilla googlauksella kävi ilmi että Spartacusta näytellyt australialainen Andy Whitfield on delannut imusolmukesyöpään. Kyllä vähän pysäytti, kun ehti tottua tyyppiin.
Tsiigailin yön pimeydessä ”Be Here Now” -dokkaria ja tyyliin tihrustin itkua. Lueskelin myös lesken haastatelua, jossa hän kertoi Andyn viimeisistä hetkeistä. Isä oli sanonut pienille lapsilleen juuri ennen kuolemaansa että ”täytyy mennä nukkumaan, ruumis ei toimi, mutta olen kuin perhonen jolla on rikkinäiset siivet ja tulen aina pitämään teistä huolta”. Sydäntäsärkevän kaunista, lohduttavaa, mutta niin surullista.
Taistellessaan syöpänsä kanssa ja tietäessään varmasti kuolevansa, Andy tatuoi vaimonsa kanssa käteensä ”Be Here Now” tekstin, joka muistuttaisi heitä elämään nykyhetkessä, murehtimatta tulevaisuutta. Perinteinen yöllinen ajatusmyllyni lähti liikkelle saman tien. Olen joskus pelännyt kuolemista tai elämän ajattelua, mutta sittemmin olen tajunnut että se on asia, jota ei tarvitse miettiä. Kaikki me lähdemme täältä joskus, tavalla tai toisella. Toiset aiemmin, toiset myöhemmin. Mutta miksi turhaan miettimään milloin tai miksi? Kyllähän ajatukset ja huolet välillä palaavat mieleen, mutta miettiminen olisi hyvä pitää siinä rajalla ettei se muutu masennukseksi. Kokemusta on.
En osaa jotenkin enää ajatella kuolemistakaan pahasti. Ehkä se on tämä tumma ajattelutapa, että arkkuun tässä ollaan matkalla muutenkin. Olen kääntänyt jotenkin koko ajatusmaailmani viimeisen kymmenen vuoden sisällä positiiviseksi. En ole enää se hiljainen ujo ”forever alone” -nörtti, vaan sosiaalinen ja aktiivinen jokapaikanhöylä, joka tykkää naurattaa ja olla nauratettavana. Joitakin pieniä ongelmia myönnän yhä omaavani, kuten ajoittaiset ahdistuskohtaukset ja ihmisvihat, mutta eiköhän nekin pikkuhiljaa karsiudu…
Kiirettä pitää töiden, perheen ja projektien kanssa. Vanhaa ja uutta. Kuten olen uudistuneella, mutta keskeneräisellä käyntikorttisivullani todennutkin, kiireisyys pitää minut järjissäni. Mitä enemmän kivaa tekemistä ja hyviä asioita ympärillä, sitä parempi elämänlaatu on.
Isäni soitti juuri Thaimaasta ja tämän kirjoituksen ajatus hieman katkesi. Juteltiin pari tuntia kun ei oltu hetkeen soiteltu. Siellä hänellä chilipensaat ja banaanipuut kasvaa, kuulosti oikein hyvältä. Voi kun pääsisi käymään joskus, vaan kustannukset taitavat nousta aika korkealle koko perheellä matkustaessa.
Niin ja kävin muuten hierojalla ensimmäistä kertaa elämässäni. Työn kautta tutuksi tullut Tino Siekkinen pisti nörtin selän kuntoon. Voin suositella kaikille jyväskyläläisille! Selkä tosiaan ruksahti tällä viikolla niin pahasti että kipeää teki. Oli kuulemma lonkka väärässä kohtaa, toinen jalka pidempi kuin toinen, kävelyasento vinossa, kaikki päin helvettiä. Onneksi nyt on suorassa taas. Pitää uusia reilun viikon päästä.
Tänään on ollut hyvä päivä. Käytiin Peurungan kylpylässä, jossa kävin viimeksi pikkupoikana isäni kanssa, sitä aikaa kun Urhoa ei vielä ollut. Jostain syystä muistan tuon käynnin vielä etäisesti. Isäni kertoi puhelimessa, että veljeni oli kuulemma värjötellyt enimmäkseen kylmissään. Sitä en muistanut.
Illalla menen katsomaan vielä Sons of Aeonia ja Hanging Gardenia Kynnykseen Juhan ja jengin kanssa. Hyvä kutina!
Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!
