Suomen kuurosokeiden viikonloppu Kinkomaalla 9.-11.9.2011

(Huom! Tästäkin kirjoituksesta löydät esteettömän näkörajoitteisille suunnatun version kirjoittamalla osoitteen perään ?esteeton tai klikkaamalla tätä linkkiä)

Olin pari viikkoa sitten (9.-11.9.) kuurosokean vaimoni ja tyttäremme kanssa Suomen kuurosokeiden kuntoutumiskurssiviikonloppua viettämässä. Nyt vasta löysin aikaa kirjoittaa kurssista. Viihdyin erittäin hyvin koko viikonlopun ajan. Pääsi tapaamaan vanhoja tuttuja, niin viittomakielisiä kuin paremmin kuuleviakin. Vaikka olen aina yksi niistä harvoista täysin kuulevista ja näkevistä paikalla, jotenkin siinä porukassa on niin hyvä yhteishenki, että tuntuu kuin kotona olisi.

Suomen kuurosokeiden kuntotumiskeskus on siirretty Kukkumäestä Kinkomaan Vitapolis-keskukseen parantolantielle, Kinkomaan sairaalan läheisyyteen. Kävimme jo aiemmin tutustumassa paikkaan kun kävimme katsomassa Veeran kuurosokeaa sisarta kurssillaan. Saavuttiin paikalle puolenpäivän jälkeen, jolloin tutustuttiin vielä nopeasti paikkaan. Lotalla oli koko kurssin ajan oma hoitaja, Henna, josta Lotta tykkäsi hirmuisesti. Lotan päivät menivät kuin paratiisissa, olihan hänellä oma leikkihuone, jumppahuone ja päiväunihuone. Omia lelujakin oli mukana, mutta tuskinpa tyttö niitä ehti kaipailla – muuten kuin päiväunilla.

Oli siistiä huomata että tällä kertaa paikalla valtaosa oli osittain tai pelkästään viittomakielellä kommunikoivia. Pääsin tutustumaan myös Valerin veljeen, Vaniin, joka oli jotenkin täysin Valerin vastakohta. Hauska veijari, jonka kanssa tuli juteltua paljon. Huomasin taas, että olen viittomakielen taidoiltani jopa ihan hyvä, vähintäänkin keskustelutaitoinen, mutta erilaisten ihmisten viittomistapojen ymmärtämisessä on välillä vähän vaikeuksia. Ymmärrän paljon, mutta jos en tiedä mistä puhutaan saattaa monikin asia mennä ohi. Sen sijaan osaan kertoa omat asiani lähes täysin ongelmitta. En juurikaan tarvinnut tulkkeja, vaikka joissakin tilanteissa oli helpompi viestiä heidän kauttaan.

Jostain syystä kuvia ei tullut otettua juuri lainkaan. Pari kuvaa näppäsin puhelimellani ja juuri ne ainoat kuvat näetkin tässä bloggauksessa. Kurssin järjestäjillä on varmasti enemmän kuvia ja olisi ihan mukava nähdäkin niitä, mutta en jaksanut lähteä enää niitä kyselemään vain yhtä hassua bloggausta varten.

Perjantai

Perjantai-ilta meni mukavasti psykologin ringissä rupatellessa. Ei ollut kyse mistään terapiaistunnosta, mutta aiheet äityivät vähän vakavemmaksikin kun porukat viittoivat hurjasti elämästään etenevää kuurosokeutta aiheuttavan taudin kanssa. Jokaisen tarina oli odotetusti erilainen. Moni porukan tyypeistä käy töissä tai koulussa kuulevien ja näkevien ihmisten joukossa. Suurimmiksi haasteiksi paljastui kuulevien kanssa kommunikointi, mutta toiset eivät pitäneet sitä ongelmana. Itse kerroin siitä miten ihmiset suhtautuvat Veeraan, siitä että läheisetkään eivät vielä tiedä miten Veera näkee ja kuulee, miltä etäisyydeltä kannattaa puhua tai miten huomio saadaan niin että Veera saa viestin perille. Monet tututkin yhä pelkäävät tai arastelevat ja kokevat että on helpompi kysyä minulta, ”Miten Veera voi?” tai ”sanotko Veeralle että…”, ”kysytkö Veeralta että”, ihan kuin hän ei olisi paikalla vaikka seisoo vieressäni.

Kertomusten mukaan elämässä haasteita tuottaa myös pieni näköalue, kun kaikkia asioita ei pysty 1-30 asteen näköalueen kanssa tekemään. Yllätti jälleen tieto että osa oli niinkin sokeutunut että näköaluetta oli jäljellä enää 1-2 astetta, kun Veeralla on vielä noin 10 astetta. Nämä olivatkin joko järeää kuuloimplanttia ja induktiota tai täysin taktiilia (kädestä käteen) viittomakieltä käyttäviä. Halusimme perjantaina saunaan, joten lähdimme puoli kahdeksalta taksilla kotia kohti.

Lauantai

Lauantaina pääsimme paikalle kahdeksalta nauttimaan aamupalaa. Riitta Lahtinen oli tullut Helsingistä asti opettamaan sosiaalisia pikaviestejä ja haptiikkaa. Tiesin entuudestaan sen verran että homma oli taktiilia viittomista paljon kätevämpi tapa kommunikoida, enemmän tuntoaistia käyttävä tapa, joka on äärimmäisen tärkeää kuurosokeille.

Kun minulta kysyttiin montako sosiaalista pikaviestiä jo valmiiksi käytämme, en aluksi osannut sanoa yhtäkään. Pikkuhiljaa tajusin, että olemme käyttäneet sosiaalisia pikaviestejä jo pitkän aikaa Veeran kanssa. Käyttämiämme omia ajan mittaan muodostuneita pikaviestejä olivat olleet ainakin taputus (”hei, minulla on asiaa”), edestakainen pyyhkäisy (”ei”), puristus (”joo”, este edessä, hätä, jne. tilanteeseen liittyvää), pyyhkäisy menosuuntaan (”menen tänne”), pyyhkäisy tulosuuntaan (”tulen täältä”), sijainnin kertominen monella eri tapaa (kantapää maahan, tönäisy sänkyä vasten), ja niin edelleen. Koko haptiikka-käsitettä oli kiehtova opiskella.

Brittiläiset sormiaakkoset tuli tutuksi todella nopeasti (kuva oikealla). Oli kiehtovaa kuulla miten maailman kuurosokeat kommunikoivat nykyään ja kuinka helppoa se loppujenlopuksi on. Oli äärimmäisen siistiä opetella kansainvälisiä tapoja viestiä kosketuksen avulla.

Tiesitkö muuten että japanilaiset kuurosokeat viittovat pistekirjoitusta kädestä käteen kirjoittamalla ja vastaanottamalla, aivan kuin pisteitä luettaessa ja pistekirjoituskoneella kirjoittaessa (kuva alla). Se on ainakin äkkiseltään ajateltuna äärimmäisen vaikeaa ja älykkyyttä vaativaa, varsinkin jos aiot jutella vastakkain kanssakeskustelijan kanssa, jolloin pisteet tulevat peilikuvana ja ne on päässä käännettävä oikein päin. Vaikuttavaa settiä.

Lauantai meni todella nopeasti haptiikan ja sosiaalisten pikaviestien opettelemisen parissa. Opeteltiin myös saattamista ja saatettavana olemista. Minähän olen toiminut vaimoni saattajana alusta asti ja käyttänyt meidän kahdenkeskisiä pikaviestejä, mutta oli myös mukava oppia ne ”viralliset” tavat.

Illalla menimme Fransmanniin syömään ja oli muuten herkullista ruokaa! Viitottiin kovasti, mutta ruoka ei onneksi ehtinyt tällä kertaa jäähtyä. Osa porukasta lähti vielä katsastamaan Jyväskylän yöelämää ja jalkapallohullut menivät matsibaariin katsomaan Englannin valioliigan matsia, mutta minä en enää jaksanut raahautua muualle kuin kotiin perheeni kanssa.

Sunnuntai

Sunnuntaina olikin sitten pakolliset asiat, eli ruokailut, yhteenveto kurssista, kurssipalautteet, hengailua ja kotiinlähtö. Oikein hyvä mieli jäi kurssista, mutta kuten jo perjantainakin sanoin, näitä tapaamisia saisi olla enemmän. Minusta on riemastuttavaa katsoa kuinka Veera on kuin kala vedessä, oma itsensä, vilkas ja sosiaalinen, jollaisena häntä ei näe missään muualla lähinnä juuri sen takia kun arjessa terveet ihmiset eivät osaa hänelle keskustella tai hän heille.

Seuraavaa kurssia odotellessa…

Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 36-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä ja teknologiajohtaja perustamassaan digitoimistossa, verkkosivujen tekijä, koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Päivät kuluu monipuolisen musiikkiharrastuksen, retropelien ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Mastodon ja leffat lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää