Arkistomatskua
Otathan huomioon, että tämä on yli 14 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 22-vuotias.
Jyri Väätäinen kirjoitti hetki sitten puolison hyödyllisyydestä Mediablogissaan (via). Kärkkään ja suoran mielipiteen ansiosta oli aivan pakko ottaa kantaa asiaan omassa blogissani.
Mitä sitä tekee naisella nykyään? Minä itse en vittuile kun tulen aamuyöllä kotiin ja pistän keittiön pöydälle maaten. Minä itse en nalkuta kun kalsarini lojuvat vessan oven edessä. Minä itse en ole jatkuvasti vailla shoppausaikaa. Minä itse en raahaa itseäni kaiken maailman kissaristiäisiin tahtomattani. Mitä nainen tekee? Niin juuri. Miettikää.
Jaa että mitä naisella tekee? Minusta voisi yhtä hyvin kysyä mitä ystävillä tekee? Nainen kun on optimaalisessa tapauksessa paras ystävä mitä voi koskaan saada. Jyri yleistää ja vääristää aivan liikaa naiskuvaa. Minun vaimoni ei ole turhan tarkka esimerkiksi onko asunto ”tip top”-siisti tai olenko illalla tai vaikka yöllä tapaamassa kaveria. Asioista tietysti täytyy sopia, sillä onhan kyseessä sentään elämän tärkeimpiä ihmisiä. Järki kaikessa kuitenkin.
Minun naiseni ei myöskään shoppaile turhia, eikä raahaa minua mukaan jos emme ole yhteisillä ostoksilla. Kaikki naiset eivät ole ”nalkuttavia pompottavia ämmiä”, tai jos ovat niin silloin on kyllä mies pahasti tossun alla. Tai sitten miehellä ei ole tietoa millainen parisuhteen oikeasti kuuluisi olla.
photo credit: Paola Yeah;))
Itse kirjoittaisin enemmänkin aiheesta ”Mitä sitä seuran hakemisella, kun voi olla hakemattakin”. Itselläni ei nimittäin koskaan ole ollut ”haku päällä”, eli en ole koskaan etsimällä etsinyt naisseuraa tai kumppania. Olin ennen aivan samaa mieltä kuin Jyri, että jos mitä sitä naisella kun voi yksinkin olla, tai että jos ei naiset minusta kiinnostu niin en kiinnostu heistäkään.
Seurusteluhistoriaa minulla ei ole koskaan ollut, enkä ole kokemusta edes halunnut hakea. Minulle riitti se että kohdalle osuu se ihminen johon minulle kehittyy vahvoja tunteita. Minulle riitti se että en enää järjellä osannut selittää miksi viihdyn tämän ihmisen kanssa vaikka lopun elämääni. Silloin tiesin että rakkautta ei pysty selittämään ja se tulee kohdalle silloin kuin sitä vähiten odottaa. On sanottu että tosirakkautta etsiessä sitä ei koskaan löydä, vaan vasta sitten kun etsimisen lopettaa. Ja toisaalta jotkut voivat olla tuomittuja asumaan yksin.
Olen itse asiassa aina ajatellut hieman eri tavalla kuin muut. En esimerkiksi hyväksy autokortin hankintaa itselleni. Vaikka yhden auton puuttuminen ei asiaa auta, on silti hienoa vaikuttaa, koska kävellenkin pääsee ja pyörä on käyttövalmiina vuoden jokaisena päivänä. Naisellakaan ei mitään tee, saapahan päättää asioista itse, eikä tarvitse kinastella esimerkiksi missä kalsarit säilytetään tästä eteenpäin.
Itsellänikään ei ole autoa, eikä ajokorttia, tosin hieman eri syistä (lue: raha). Pyöränikin varastettiin, joten nykyään liikun joko bussilla tai kävellen. Pidemmät matkat kuljen joko kimppakyydillä, tai junalla. Naisiakin on erilaisia, eivät kaikki vaadi mieheltä samoja asioita. On naisia jotka eivät edes halua tehdä päätöksiä, vaan antavat miehen ”perheen päänä” tehdä kaikki päätökset. Tietenkin parisuhteen kannalta päätöksenteko yhdessä on suotavaa, tai ainakin päätösten kertomisesta toiselle hyvissä ajoin.
Nyt kun minun ei tarvitse mennä joka päivä tahtomattani vaatekauppareissuille, huolehtia lapsista (tai kuunnella niiden ärsyttävää ulinaa päivät pitkät) voin kuunnella musiikkia, nauttia elämästä ja tehdä kaikkea mistä itse tykkään.
Seuraavaksi lapset. Mitä paskaa niistäkin pitäisi kirjoittaa. Okei, muistelen joukkoliikennematkojani. Ei mikään ole sen vituttavampaa kuin nainen, lastenvaunut ja itkevä lapsi. Tekee aina niin mieli laittaa vauvan suun tukkoon jollain jäätelöpuikolla, että olisi edes minuutin hiljaa. Ne sitten itkee parhaimmillaan koko bussimatkan ja onneksi on suljetut kuulokkeet keksitty mutta kun silti moista vinkumista pääsee läpi. Ei naista, ei lapsia, ei huolia “ tästä tulee nauttia.
Syökää te päänne, kun teillä on vauva ja nainen haluaa teidän valvovan sitä. Minulla menisi hermo jo ensimmäisiin itkuihin.
Kuka tai mikä sanoo että elämästä ei voisi nauttia puolison tai lapsien kanssa? Miten niin lapset ulisevat päivät pitkät tai puoliso kiskoisi joka päivä vaatekauppareissulle? Olen pettynyt että Jyri on kirjoittanut naisista ja lapsista näin negatiiviseen sävyyn. Aina ajatellaan että puoliso, tai etenkin lapsi rajoittaisi elämää, tai ”elämä on ohi”, tai ”nuoruus pilalla”.
Palataan alkuperäisiin kysymyksiin: Mitä hyötyä puolisosta on? Itse koen asian niin että puoliso on elämänkumppani, paras ystävä, jonka kanssa viihtyy parhaiten. Vaikka en sinkkuna seuraa etsinytkään, olin usein yksin. Masentuneena yksinäisyys vielä korostui ja lisääntyi, eikä se aika ollut ollenkaan kivaa. Vähän väliä toivoin mielessäni itselleni kumppania, mutta odotin rauhassa.
Itselleni vaimoni on valtava henkinen tuki ja apu. Vaimoni tykkää tehdä ruokaa ja kokkaa minulle jopa päivittäin ja voi pojat mitä herkkuja! Sinkkuna ei ollut ketään kenen kanssa jutella – varsinkaan vaikeista asioista – , ainakaan sellaista joka olisi aina saatavilla samalla tavalla kuin nyt. Sinkkuna elämä oli tasapaksua, ainakin itselläni kun olen sellaista sorttia. Puoliso tuo elämään monipuolisuutta, kun saa jakaa asiat toisen ihmisen kanssa.
Mitä tulee perheeseen ja lapseen. Mitä hyötyä perheestä ja lapsesta sitten on? Minä ainakin olen sitä mieltä että vaimo ja lapsi on ollut ihaninta mitä elämässäni on tapahtunut. Oma lapsi on jotain uskomatonta. Minun elämäni on ainakin saanut tarkoituksen, kun sukuni jatkuu. Oma tyttöni kasvaa ja sitä on aivan uskomatonta seurata. Siinä oppii jotain ihmisestäkin ja ihmisen perimmäisestä luonteesta. Se on jotain elämää suurempaa, eikä sitä voi sanoin kuvailla. Pienen tyttöni syntymä on vaimoni tapaamisen kanssa jaetulla ykkössijalla elämäni kohokohdissa. Jo tyttäreni suunnittelusta asti kuulumisiani ja mielipitetäni voi lukea pikkuisen blogista.
photo credit: Vince Alongi
Tietenkään muiden lapset eivät ole sama asia kuin oma. Toisaalta lapsettomat ja vielä nuoret usein sanovat ”tykkään lapsista kunhan ei ole oma”. Enkä oikein ymmärrä niitäkään ketkä eivät pidä lapsista ollenkaan, koska kaikkihan me olemme lapsia joskus olleet. Ja kaikki pysymme jonkun lapsina.
Mielestäni lasta, suhdetta, tai perhettä boikotoivat ovat henkisesti ja/tai fyysisesti vielä kasvuiässä. Kaikilla on syinsä, mutta minulla ainakin oma perhe on vain rikastuttanut elämää. Oman lapsen hoitaminen ja kasvattaminen ei todellakaan ole negatiivinen asia. Itse olen lapsen elämässä mukana enemmän kuin keskivertoisä ja vaippojen vaihtokin on ollut alusta asti yhtä juhlaa. Sitä ei ymmärrä ennen kuin on vanhemmuuden kokenut. Se on niin ihmeellistä että oman lapsen pieni kakkakin voi olla ilon aihe. Lisää tosiaan voi lukea tyttäreni blogista.
Mikäpä sen mahtavampi tunne kun oma pieni tyttö tulee halaaman ja sanoo isi on ihana. […]
Parhaassa tapauksessa kumppani on siis sellainen henkilö joka täydentää elämää, omaa luonnetta ja tekee asioista paremman. Kumppani auttaa, tukee, lohduttaa ja yksinkertaisesti on mukana. Parisuhteessa kuuluukin olla hyviä ja huonoja hetkiä, mutta parhaassa tapauksessa kumpikin osapuoli ottaa toisensa huomioon. Tällainen parisuhteen mielestäni pitäisi olla. Kenenkään ei tarvitse sietää naista tai miestä joka ei ota omia tarpeita mitenkään huomioon. Parisuhde on epäitsekkyyttä parhaimmillaan. Itsekäs ihminen ei suhteissa pitkällä tähtäimellä pärjää. Täytyy osata ajatella toista, eikä vain itseään.
Tietenkin jos tahdot bilettää ja ryypätä, mennä ja tulla ja tuijottaa vain omaa napaasi 24/7 niin tietenkin silloin homma on selvä kuin pläkki: ehkä kumppania ei ole silloin tarkoitettu sinulle. Parisuhde on kuitenkin suotavaa ja ihan normaalia. Ei minua haittaa elätkö yksin vai kumppanin kanssa, mutta jotenkin särähtää jos mielestäsi kaveria ei tarvitse mihinkään.
Olen samaa mieltä Reinon kanssa, joka kommentoi jo Jyrin artikkeliin osuvasti:
Itse olen löytänyt rinnalleni naisen joka tekee omia juttujaan ja minä teen omiani. Välillä tehdään juttuja yhdessä ja välillä erikseen. Toimii. […]
Harrastamme vaimoni kanssa suunnilleen samoja asioita, mutta eroavaisuuksiakin löytyy, mikä vain täydentää suhdettamme. Meillä on unelmalapsi, joka on myös muidenkin mielestä maailman helpoin hoidettava; aina iloinen eikä koskaan tunnu parkuvan syyttä. Jos on massu täysi ja vaippa puhdas niin elämä hymyilee.
Oletko sinä parisuhteessa, vai sinkku? Onko sinulla lapsi(a)? Miksi, miksi ei? Ota kantaa kommentoimalla merkintää!
Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!
Jyri Väätäinen
Hyvä, että otit asiaan kantaa rakentavasti. Sain tämän lisäksi mukavaa väittelyä aikaan oman blogin puolella. Aihe herättää keskustelua varmasti tulevaisuudessakin.
Se on kuitenkin totta, että aikanaan löytää sen oikean, jos se on todellakin se oikea. Ensimmäistä vastaantulevaa ei kannata ottaa. Ainoastaan sitä, jota rakastaa ja aina parempi, jos ajatusmaailma on samanlainen molemmilla.
Minun ensimmäinen tyttöystävä oli gootti. Ei se musiikin puolesta haitannut mutta en oikein tykännyt muuten goottipukeutumisesta, enkä tykkää vieläkään ja se oli outoa, kun itse pukeudun tavallisesti ja vieressä oli gootti.
Ehkä parempi ajatusmaailma onkin se, että se oikea löytyy kun on löytyäkseen. Kiitos, että otit asiaan kantaa, arvostan tätä ja mielipidettäsi. Pahoittelen, etten ottanut asiaan kantaa jo eilen, en vain halunnut vielä silloin asiaa kommentoida.
rolle
Kiitos kommentista.
Kannattaa, jos se ”ensimmäinen vastaantuleva” on sellainen ihminen jonka kanssa natsaa ja jota rakastaa.
micke
Asiallinen kirjoitus ja olen suurimmalta osin samaa mieltä. Mielestäni kuitenkin yhteiskunnassa yleensä ihmetellään sinkkuja, ei parisuhteessa eläviä. Olen sinkku vapaasta tahdostani ja siitä saan kyllä kuulla jatkuvasti. Mikä sinussa on vikana? Miksi ei mies kelpaa? Pitäisihän sinunki jo perustaa perhe.
Ymmärrän, että monet haluavat olla parisuhteessa, itselleni se ei vain sovi. Rakastan vapauttani ja itsekeskeisyyttäni. Sitä että voin tehdä mitä haluan eikä minun tarvitse miettiä miten asia vaikuttaa muihin ihmisiin. Olen tehnyt itse valintani, mutta jostain syystä ihmisten on hankala hyväksyä sitä, että oikeasti haluan olla sinkku. Monen on vaikea ymmärtää, että joku voi olla onnellinen ilman parisuhdetta. Opiskelen ja käyn töissä, minulla on ystäviä ja harrastuksia. Mielestäni elämästäni ei puutu mitään.
Myönnän kuitenkin, että sinkuudessa on myös huonoja puolia, aivan kuten parisuhteessakin. Olen ollut kahdesti parisuhteessa. En ole yksinäinen, sillä minulla on hyviä ystäviä, mutta eniten noilta ajoilta kaipaan sitä, että on joku joka on aina sinua varten. Ystävistä on paljon apua tarvittaessa ja voin puhua heille kipeistäkin asioista, mutta heillä on omat elämänsä ja omat parisuhteensa. Puoliso on aina valmis auttamaan, hänelle voi soittaa mihin kellon aikaan tahansa.
rolle
Kiitos kommentista. Yhteiskunta nyt tuppaa painostamaan joka suuntaan, varsinkin jos status ei sitä miellytä. Jos on työtön – täytyy painua töihin, jos on sinkku – täytyy etsiä puoliso. Sellaista se vain on.
Vaikka käsittelinkin tekstissä parisuhdetta, ymmärrän kyllä hyvin niitä ketkä viihtyvät yksin, eikä ole kiire minnekään. Koska ei ollut minullakaan. Puoliso tuli kun oli tullakseen, hakemalla en hakenut koskaan. Olin suhteellisen tyytyväinen sinkkuelämään, nyt olen tyytyväinen perhe-elämään. Kannattaakin tehdä niin miten itsestä tuntuu, ympärillä olevien kommentit sivuuttaen.