Arkistomatskua
Otathan huomioon, että tämä on yli 15 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 21-vuotias.
Tämä viikko on mennyt suhteellisen hyvin – tähän asti. Tänään oli liiketalouden pääsykoe, jossa en ollut. Kaikki alkoi kun nettituttava kysyi irkissä miten koe meni ja luulin välittömästi että hän tarkoitti tiistain suomen kielen valintakoetta. Mieleeni iski kuitenkin kauhistuttava epäilys, mitä jos tänään oli joku koe jostain kumman syystä. Tarkistin kalenterini ja kauhukseni huomasin että olin laittanut jamkin pääsykokeen ensi viikon keskiviikolle, vaikka se oli tänään keskiviikkona parisen tuntia sitten… kaiken lisäksi olin vielä aikaisin aamusta hereillä enkä ollut tätä tajunnut. Jotenkin luotin liikaa itseeni, kalenteriini ja organisointitaitoihini…
Kyllähän se masensi ja harmitti ja itku tuli. Nyt on sitten paska olo koko loppupäivän. Masennusta puskee kehiin, eikä sille mitään voi. Sitten voikin koko perhe jo huonosti henkiseltä kantilta – mikä luo sen vanhan tutun ah niin ihanan noidankehän: kun toisella on paha olla niin omakin olo pahenee. Lukijoilleni on jäänyt ehkä kuva, että olen jossain vaiheessa ”parantunut” masennuksesta. Masennus jättää syvät jäljet. Jäljet ovat ja tulevat olemaan aina. Se on kuitenkin niin vahvasti luonteeseen, mielialaan ja aivotoimintoihin liittyvä sairaus. Siitä on vaikea parantua täysin, vaikka se on mahdollista. Eri asia on sitten sen helpottamisesta, siitä ”eroon pääsemisestä”, sen ”hylkäämisestä”, ”piilottamisesta”, ”tukahduttamisesta”, ”taltuttamisesta”, ”tappamisesta”, ”voittamisesta” miksi sitä haluaakaan kutsua.
On totta että olen ollut masennuksessa voiton puolella jo pitkän aikaa, mutta en ole päässyt siitä täysin eroon. Masentunut ihminen (kun puhun masentuneesta ihmisestä, tarkoitan masennusta sairastavan, sairastaneen, tai masennustaustaisesta ihmisestä) ottaa epäonnistumiset paljon rankemmin kuin ei-masentunut ihminen. Yksikin epäonnistuminen elämässä voi aiheuttaa romahduksen, pienikin sellainen. Tarvitaan vain yksi pieni kipinä ja ihminen on murheen murtama.
Vastoinkäymiset jatkuu. Tätä juuri nyt tässä kohtaa kirjoittaessa nettikin katkesi… on käynyt ilmi että tämä kämppä ei ollutkaan niin unelma, miltä silloin muuttaessa tuntui. Paikka ja koko on kyllä hyvä, mutta kaikki muu kusee. Taloyhtiössä on Jyväskylän surkeimmat viemärit, mistä johtuen vessa tulvii yli äyräiden silloin tällöin suihkussa ollessa. Taloon on vedetty surkeimmat kaapelit, mistä johtuen netti katkeaa jopa tunneiksi noin kuukauden välein – kuitenkin säännöllisesti. Pitäisi ensi vuodeksi muuttaa jonnekin parempaan paikkaan, eikä kämpän tarvitse olla ihan keskustassa. Kuokkalakin riittäisi. Edellytyksiä olisivat että kämppä ei ole ensimmäisessä kerroksessa (en jaksa enää tupakanhajua sisällä, melua pihassa tai että joutuu varomaan alasti olemista koska ikkunasta/parvekkeen ovesta saattaa joku nähdä…), tilaa vähintään 55 neliötä, isompi wc jonne mahtuu pesukone ja sauna olisi kiva plussa. Pitää katsoa millaisia on tarjolla ja toivoa että löytyy.
En ole uskaltanut kirjoittaa negatiivisia asioita, sillä pelkään vuosia sitten tapahtuneen toistuvan. Suomalaiset tykkäävät kiusata niitä joilla menee huonosti. Kirjoittaminen on joillekin tapa purkaa pahaa oloaan ja sitä tapaa eivät kaikki ymmärrä. Ihmiset eivät usein ”angst”-kirjoituksillaan kerää huomiota, sääliä, kommentteja, tai mitään, he vain haluavat kirjoittaa tuntemuksistaan mistään välittämättä – edes lukijoistaan välittämättä. Näin ainakin minä teen. Kirjoittaminen on aina ollut minun tapani kertoa. Ei aina mikään paras tapa, mutta tapansa kullakin. Pelkään myös että en saa töitä blogini takia jos uteliaat työnantajat lukevat ajatuksistani ja tulevat toisiin aatoksiin, tai jos joskus saan töitä että saan potkut kirjoituksieni takia. Kuulostaa aika hölmöltä, mutta mahdollista… saihan se joku potkut sen takia että oli kirjoitellut sairaana (poissa töistä) blogiinsa ja työnantaja oli käynyt lukemassa ja antanut potkut ihan sen takia koska ”sairaana ei kirjoitella”.
En ole koskaan omassa blogissani kirjoittanut tuntemistani ihmisistä negatiivisia asioita, tai ainakaan nimeltä. Eri asia oli masennusvuosina 2007-2008 pitämäni demonisen musta anonyymiblogi, jonka perustamista kadun yhä. Kyseiseen blogiin kirjoitin noin päivittäin noin 20 pitkää verisen rankkaa vuodatusta ja kirousta ihan kaikista ja kaikesta, suurimman osan humalassa ja rankasti masentuneena tai vittuuntuneena. Purin sitä sisällä vellovaa pahaa oloa ja vihaa ihan kaikkeen. Tosin en sielläkään käyttänyt kenestäkään oikeaa nimeä, mutta kyllähän ihmiset itsensä tunnisti… Blogi johti muutaman ihmissuhteen täydelliseen katkeamiseen. Ehti se siellä blogilistan kärjessä olla jonkin aikaa… suurin virheeni ikinä kirjoittaa niin, saati sitten laittaa blogilistalle… radikaalit ja järkyttävät blogit tuntuvat pärjäävän listoilla parhaiten. Ei koskaan enää. Pahoitteluni edelleen kaikille siitä kärsineille. En silloin tiennyt että masennus ja kirjoittaminen (+alkoholi) voivat yhdessä olla niin tuhoava ase. Ne päivät ovat takana, eikä niitä enää koskaan tule.
Mutta, palataanpa itse aiheen alkuun. Eniten tässä asiassa surettaa se että olin juuri luvannut itselleni että menen joka ikiseen valintakokeeseen vaikka ryömien, mutta menen, piste. Lupasin itselleni että pääsen opiskelemaan sinne mihin haluan, saan tutkinnon, saan työpaikan. Mutta sain pettyä itseeni karvaasti. Ja sitten puskeekin se Rolle esiin, joka ei jaksa mitään, ei osaa mitään, ei kykene mihinkään, ei muista mitään, ei ole mitään.
Vettä rupesi satamaan ja ulkona synkkeni. Ihan kuin tämä olo olisi tarttunut säähänkin. Masentunut ihminen on ja käyttäytyy täysin erilailla kuin normaalisti. Aivan kuin olisi kaksi persoonallisuutta. Vaikeammin masentuneilla tämä näkyy vielä selkeämmin. En koe itseäni aivan niin vaikeasti masentuneena – vaikka lähelle pääsinkin aikoinaan -, sillä olen nähnyt niin paljon masentuneempia kuin minä. Tiedän nytkin muutamia ihmisiä jotka ovat itsemurhan partaalla ja joiden rinnalla minun pienet ongelmani tuntuvat niin pieniltä. Toisaalta joku voi kokea myös että omat ongelmat tuntuvat pieniltä minun ongelmistani lukiessa.
Ei auta enää ajatella olisi pitänyt, olisin pystynyt, olisi ollut, olisin katsonut tarkemmin, jos sitä jos tätä jos tuota. Feilaus tapahtui. Myöhäistä katua, myöhäistä ajatella. Myöhäistä syyttää. Aika masentua.
Pointti oli, että ei tarvita kuin yksi pieni vastoinkäyminen tai jokin muu vastaava kipinä, niin kaikki vanhat jutut palaavat ja pienetkin ongelmat muuttuvat suuriksi. Jos ongelma olisi kärpänen, niin jättimäinen sumuisa kärpäsparvi lentäisi silloin naamalle tahtomattaan. Esimerkiksi nyt kun mokasin tässä asiassa, alan ajattelemaan että minusta ei ole mihinkään, en yritä tarpeeksi, epäonnistun aina, en saa töitäkään, en pääse töihin, kusen kaikki, en osaa mitään, olen huono mies, isä, aviomies, … ja niin edelleen. Ei auta kuin hakea syksyllä uudestaan ja katsoa jos pääsin johonkin toiseen paikkaan mikä minua edes jotenkin kiinnosti.
Masentuneella tai masennustaustaisella – ainakin itselläni – on edelleen säilynyt ”helpotuksen” jälkeenkin hirveän suuri kynnys tehdä asioita; hakea mahdollisesti uudestaan töihin tai opiskelemaan, korjailla vanhoja kaverisuhteita, tavata ihmisiä. Ainoa mihin ei ole kynnystä lainkaan on kirjoittaminen. Siksi hainkin kirjoittamispaikkoihin, kuten yliopistolle tiedotusoppiin, suomen kieleen ja journalistiikkaan. Jos sieltä saisin jotain… jos edes pääsen.
Jospa tämä tästä helpottaisi. Sain halin vaimolta ja Lottakin heräsi piristämään hymyllään. Jospa netti taas palaisi linjoille niin saisin tämän paskan postattua.
tms_
”Suomalaiset tykkäävät kiusata niitä joilla menee huonosti.”
Tämä on niin totta. Ja minä en kyllä sitä ihan oikeasti osaa ymmärtää. Minkä takia pitää iskeä heti, jos huomaa, että voi? Surullisinta on, että yleensä ihmiset näyttää sen pimeimmän puolensa niille, jotka yrittävät parhaansa, jotka kaikkein eniten tarvitsisivat rakkautta. Näinkö siitä maksetaan?
Myönnän, olen tällaiseen joskus sortunut itsekin. Varmaan kaikki ovat. Tiedän, minkälaiset fiilikset se voi vähäksi aikaa antaa. Mutta en suostu tajuamaan, miten joku voi myydä toisen ihmisolennon omasta hetken vahvasta olosta. Mun mielestä ei oikeasti ole mitään kauheampaa, kuin käyttää toista tällä tavalla julmasti hyväksi. En ymmärrä kiusaamista, piikittelyä, naljailua, yms yms.
Viime keväänä koulullamme kävi puhumassa useita ns ”suurmiehiä”, kuten Martti Ahtisaari. Huomasin, että kaikkien heidän perusasenteensa näytti olevan, että muut automaattisesti ovat upeita, rakastettavia, ihania persoonia. Mutta eihän tällaisilla vahvoilla, hyväitsetuntoisilla ole kertakaikkiaan mitään syytä olettaakaan muuta. He eivät ole nähneet, mitä se voi olla.
tms_
Ja vielä: enhän minä voi tietää, ettei esimerkiksi Martti Ahtisaari olisi koskaan ollut vaikka pahastikin koulukiusattu, mutta you got the point :)
rolle
Joo, hyvä kannanotto Tms_:ltä. Myös isäni kirjoitti aiheesta hyvän artikkelin, kannattaa lukea.
Kylmää ulkona ja sisällä | Rollemaa.org
[…] Kun pitäisi kuitenkin olla samalla toisinaan kuurosokean vaimon tukena, sekä pienen lapsen isänä, sen sijaan että olisi itse se ketä pitäisi tukea. Onneksi saan sitä tukeakin, mutta tulee herkästi itselle sellainen olo että rasittaa muita. Parisuhteelle masennus tuppaa usein olemaan myrkkyä silloin kun molemmat osapuolet kärsivät masennuksesta, mutta kuitenkin rakastavat toisiaan valtavasti. Kuten kirjoitin alkukesästä 2009: Sitten voikin koko perhe jo huonosti henkiseltä kantilta “ mikä luo sen vanhan tutun ah niin ihanan noidankehän: kun toisella on paha olla niin omakin olo pahenee. 3. kesäkuuta 2009 […]