Arkistomatskua
Otathan huomioon, että tämä on yli 16 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 20-vuotias.
Suhdettani Veeraan on arvosteltu, mutta ehkä enemmän kyllä suhteen alussa. Tietenkään en ottanut näitä asioita pahemmin itseeni, mutta asia jäi silti kiertämään mieleeni. Siksi päätinkin tänään kirjoittaa aiheesta, ihmissuhteistani ja suhteesta Veeraan. Ota mukava asento, sillä tästä aiheesta riittää juttua.
En ole koskaan aikaisemmin seurustellut, edes leikkimielisesti. Ehkä kukaan ei ollut kiinnostunut minusta tai minä en ollut kiinnostunut kenestäkään. Ehkä enemmän jälkimmäinen. Peruskoulussa tiesin löyhästi tyttöjä, jotka olivat tai saattoivat olla kiinnostuneita minusta, mutta itse olin kamalan ujo ja minua kiinnosti enemmän tietokoneet ja ehkä myös osittain koulumenestys enemmän kuin tyttöbakteerit. Ajattelin myös aina että niin nuorena ei ole mitään järkeä ”alkaa olee”, kun sittenhän joutuis ”olee” tosi pitkään sillä laillinen naimisiinmenoikä oli vasta vuosien päässä. Olin jo silloin melko järkevä. Tiesin myös että jos ei ole rakastunut saati ihastunut niin ei ole myöskään mitään järkeä aloittaa seurustelua vain koska se on ”kivaa”. Ajattelin aina että joskus tulevaisuudessa se sitten tulee sieltä, ei tarvitse stressata. Jossain on minulle joku ja se tulee joskus, piste.
Joten enpä sitten ollut kenenkään kanssa ”sillein”. Siihen kesäiseen päivään asti. Veeraan tutustuin irkissä (EN IRC-Galleriassa, vaan irkissä). Olin hirveän ihmeissäni ja samalla innostunut, sillä eihän kukaan tyttö irkkaa noin paljon (jopa enemmän kuin minä). Ja meillä tuntui olevan niin samanlaisia mielenkiinnonkohteita että ei ollut tosikaan. Parin kuukauden irkkaamisen jälkeen päätimme tavata oikeasti. Minua jännitti, mutta en myöntänyt sitä itselleni. Tapaaminen oli suoraan sanottuna älyttömän mukavaa, ellei ihanaa. Tuli omituinen fiilis, jota en ollut aiemmin kokenut. Näin Veeran naurun ensimmäisenä ja ihastuin siihen heti. Silloin en tietenkään vieläkään myöntänyt itselleni mitään.
Sitten kaverini, vanhempani, sukulaiseni ja tuttavani rupesivat vihjailemaan että meillä on jotain menossa. Tietysti kiistin ensin kaiken. Meni pari kuukautta, jonka aikana ei ollut enää yllätys että koko aika vietettiin jomman kumman kotona. Pian asuttiinkin jo samassa kämpässä. Koko tilanne tuli alunperin ihan kiven takaa, mutta niihän sitä sanotaan että rakkaus roihahtaa kun sitä vähiten odottaa. Kummatkin ymmärretään toisiamme täysin. En ollut uskoa että joku nainen voi ymmärtää tietokoneella istumistani, koodaamista, säätämistä, leffahulluutta, valokuvaamista ja nörttiä luonnettani. Kaikki meni loistavasti Veeran kanssa ja kun reilut viisi kuukautta oli tullut täyteen, mentiin kihloihin yhteisellä päätöksellä. Ei tarvinnut edes miettiä, mikä ei tarkoita hätiköityä päätöstä vaan sitä että tämä juttu on selvä kuin pläkki. Kihlat on lupaus avioliitosta ja sitoumuksesta, mikä ei tarkoita sitä että on mentävä heti naimisiin, vaan sitä että häät ovat joskus tulevaisuudessa.
Mielestäni seurustelulle ei ole aikarajaa, kihloille ei ole aikarajaa, eikä naimisiinmenolle ole aikarajaa. Kaikki lähtee siitä että molemmat on varmoja ja tekee parhaansa. Näkemyksiä on monia ja monet sanovatkin että pitäisi olla sen ja sen verran yhdessä ennen kuin voi tehdä sitä ja tätä. Ja usein nousee myös kysymys ”Miksi sitten on avioeroja?”. Mutta on niitä ihmisiä jotka ovat seurustelleet pari kuukautta ja meneet naimisiin ja niitä ketkä ovat seurustelleet viisi vuotta ja menneet naimisiin. Ja tietysti on niitä jotka ovat seurustelleet vuosia mutta eivät mene naimisiin vielä aikoihin. Minun vastaukseni tähän kysymykseen on se että on ihmisiä jotka luulevat olevansa varmoja, mutta eivät todellisuudessa ole ajatelleet loppuun asti. On myös pareja joista vain toinen on varma, toinen epävarma mutta päättää tehdä toisen tahdon mukaan ja myöhemmin katuu. On myös pareja, joista kumpikaan ei ole varma, mutta joista kumpikin haluaa sisältöä elämäänsä. On myös pareja, joista kummatkin on varmoja, mutta elämäntilanne, luonne, onnettomuus tai muutokset pilaavat kaiken. On myös avioeroja joille ei löydy täydellistä selitystä.
Oli miten oli, kukaan ei voi arvostella toisten suhdetta tai sanoa toisen puolesta. Jokainen tietää itse parhaiten ja minusta se on oikea ratkaisu mikä tuntuu hyvältä. Tulevaisuutta ei voi ennustaa, mutta voi miettiä onko tämä tosiaankin se ihminen kenen kanssa eläisin loppuelämän. Olenko ollut onnellinen jo tämän ajan? Tulenko jatkossakin olemaan? Jos ja kun vastaus on myönteinen ja on mielestään valmis ja täysin varma niin mikä ettei. Sanokoon muut mitä sanovat. Minulle asia on selvä juttu eikä sitä tarvitse muiden kritisoida. Rakas, rakkaampi, rakkain, Veera. En löydä toista tyttöä joka koodaisi xhtml:ää kanssani, pelaisi World of Warcraftia kanssani, katsoisi liikaa elokuvia kanssani, valokuvaisi kanssani, ymmärtäisi ajatusmaailmaani niin täydellisesti, lohduttaisi minua kun olen masentunut, irkkaisi irssillä kanssani 24/7…
Kyllä minä tiedän. Minulla on joku joka odottaa aina kotona ja antaa halauksen. Olisit iloinen puolestani.
Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!
Nicd
Tosinörtti löytää naisensa irkistä. :) Mutta minä pidän itseni ja Jennin mIRC-käyttäjinä! ;)
shovi
Nyt täytyy heittää vastakkainen mielipide, ettet pääse ihan liikaa leijumaan ;) Itse seurustelen ihmisen kanssa, joka on mun täysi vastakohta. Meiltä ei löydy mitään, ei siis mitään yhteistä ainakaan harrastusten tai peroonan suhteen. Mimmi on hiljainen ja vaatimaton – mä taas olen jatkuvasti äänessä ja valtava egomaanikko. Hän harrastaa hevosia ja inhoaa rock’n’rollia & vice versa.
Miksi homma sitten toimii? Tietysti rakkaus on helvetin ihmeellistä ja siirappisia asioita sattuu, mutta mitä rakkaus on? Se on kiintymystä, välittämistä ja sitoutumista, mutta ennen kaikkea se on jotain rationaalista, toisin kuin esimerkiksi ihastuminen. Väitän – enkä ainoastaan väitä vaan tiedän, että samankaltaisuudesta ei tule kuin harmia. Tärkeintä on se, että suhtautuu yhdessä olemiseen ja elämiseen liittyviin asioihin samalla tavalla kuin toinen.
Nicd
Jopas on polarisoitunut mielipide. Minä vastaan sanomalla, että mistään ei tule olemaan harmia, jos suhteen lähtökohtana on toisen kunnioittaminen ja toisen edun asettaminen omansa edelle. (Okei, ehkä vähän haittaa jos puoliso on psykopaatti sarjamurhaaja, mutta yleistän.) Enkä todellakaan allekirjoittaisi väitettä, että samanlaisuudesta olisi vain harmia. En tietenkään haluaisi seurustella itseni kanssa, mutta yhteiset kiinnostuksenkohteet auttavat kummasti löytämään niitä yhteisiä ajanviettotapoja.
Plus se, että minä olen hiljainen ja vaatimaton (köh), mutten voisi ikinä seurustella äänekkään, kaiken keskipisteenä olevan henkilön kanssa.
rolle
Miksi samankaltaisuudesta/-mielisyydestä olisi harmia? En täysin ymmärrä. Olen samaa mieltä kuin Nicd, en pystyisi seurustella erilaisen ihmisen kanssa. Yksi asia mistä olen shovin kanssa samaa mieltä on tuo pointti että tärkeintä on yhdessä elämiseen ja olemiseen suhtautuminen samalla tavalla. Ja jokaisen ihmisen kohdalla on eri tavalla. Usein.
Gocom
[…]On myös pareja, joista kumpikaan ei ole varma, mutta joista kumpikin haluaa sisältöä elämäänsä.[/…]
Niin totta niin totta. Kuinka monin tuohon kysymykseen mielessään oikeasti vastaa kyllä kun tuota udellaan kysymyksen muodossa – varmaan aika moni.
Olen tuosta shovin esittämästä seikasta osittain samaa mieltä, vastakohta on oikeastaan aika kiinnostavaa myös. Tosin myös samanlainen ihminen toimii, toisaalta siinä toisessa ihmisessä voi myös nähdä liikaa itsensä. Siihen toiseen voi myös kulua koska kaikki on jo aikaisemmin koettu, eikä toisesta herää yllätyksiä.
Näin ollen vastakohta on aika siistiä. Toisaalta liian vastakohta, siis sopimaton ihminen voi olla jotain vähän kohtalokasta. Lopulta sitä voi itse ajautua vääriin piireihin, seota kokonaan :D
Mutta rakastumisella, rakastamisella ja ihastumisella on suuri ero. Ihastuminen ja umpi mähkää rakastuminen on sitä pilvissä lentelyä, mutta rakastaminen taas on sitä real dealia, kun ihmisen näkee oikeassa muodossaan, mutta kumminkin välittää siitä toisesta, ja niitä ”oih” tilanteitakin välillä riittää. Ja samalla tietysti osaa ottaa sen ihmisen ihmisenä muiden joukossa, ehkä tärkeämpänä mutta ei jumalattarena, joka syöksee kaikki ystävätkin pois – se on ihastumista, ei rakastamista.