Arjen riittämättömyydestä

Seuraa jälleen ”sarasvuosmaista” pohdintaa, jossa saattaa olla punainen lanka, mutta ei välttämättä tarvitse olla.

Joitakin vuosia sitten jaksoi vielä kotonakin painaa koodia, mutta nykyään tajuaa, että siinä kuluttaa itsensä helposti loppuun ja unohtaa pitää itsestään huolta edes sitäkään vähää. Henkinen jaksaminen täytyy pitää hyvänä, joten siksi kotona tulee nykyään vain rentoiltua työpäivän jälkeen. Varmaan aika normaalia… lisämausteensa asiaan tuo tietysti introverttiys, joka lamauttaa kaiken henkisen toiminnan päiväksi tai pariksi erityisesti sosiaalisesti aktiivisten päivien jälkeen.

Näin olen suhtautunut kuitenkin vasta ehkä vuoden tai pari. Sitä tuli aika paljon tehtyä hommia vuorokauden ympäri, tietysti etenkin yrityksen ensimmäisten vuosien aikana. Ja hyvä niin. Toisaalta, aina ei olisi edes tarvinnut, sillä aikaa ja tekemistä voi jaksottaa tehokkaastikin jos osaa.

Kyllä sitä edelleenkin pitää tietynlaisen takaportin auki, jos tarvitsee työskennellä viikonloppuna tai illalla, mutta pääpainon työskentelystä pyrkii pitämään valoisaan aikaan. Kai se on sitä ”itsensä johtamista”, joka minulta onnistuu hyvin. Ainoan virheen, jonka olen työelämässä tehnyt on se, että kerran aikoinaan päivätöissä ollessani kehityskeskustelussa täytyi keksiä jotain kehitettävää ja sanoin jostain kummasta syystä, että pidän siitä että tiimi ”potkii tekemään hommia”. Siitä juuri en pidä, mutta yllättäen asia jäi ihmisille mieleen.

Muistan suhtautumiseni työhön ennen kuin pääsin niinsanotusti ”arjen syrjään kiinni”. Suhtautuminen oli aika fanaattista ja tunnollista ja kivijalkaliikkeessä työssä ollessani tuli pahimmillaan tuurattua myymäläpäällikköä harjoittelijana. Toisaalta pahimpana masennusaikanani omatoimiset työt tuntuivat vaikealta kun pään sisällä oli liikaa tavaraa. Silloin riittämättömyyden tunne oli arkipäivää ja siviilipalvelusajan loppupuoliskon jouduin lopettamaan aikaisin kun minut vapautettiin loppukuukausien palveluksesta työkyvyttömyyden vuoksi. Kuvittelin, että minulle oltiin vihaisia ja työtäni arvosteltiin, vaikka todellisuudessa vain erakoiduttuani pelkäsin sosiaalisia tilanteita ja muka-arvostelevia silmäpareja niin paljon, etten uskaltanut ilmoittaa itsestäni tarpeeksi usein.

Jotain jäänteitä menneisyydestä jonkin verran kuitenkin on. Osaltaan kyse on tietynlaisesta perfektionismista. Asioista, joihin voi itse vaikuttaa, pyrkii tekemään mahdollisimman hyvän, esimerkiksi koodi, palvelimet ja muut asiat, jotka ovat omassa handussa. Mutta sitten jossain vaiheessa tulee ahdistus, onko se sittenkään ”tarpeeksi”. Ja etenkin silloin kun huomaa, että se ei välttämättä ”riitä”, eli ei peilaa omaan itsetuntoon, taloudelliseen turvaan, vaikuta asioihin toivotusti ja niin edelleen. Osa tunnetta on jotain abstraktia, olematonta ja omassa päässä, osa varmasti ihan aiheesta.

Mutta suurin vihollinen on se perinteinen, tuntematon ”tarpeeksi”, jota muka tarvitsisi olla. Se anorektikon ”tarpeeksi laiha”, eli kuollut luuranko. Se utopistinen ”tarpeeksi”, jota ei koskaan tule, vaikka kuinka haluaisi.

Irti päästämisen jalo taito

Olen opetellut päästämään irti liiallisesta hieromisesta tai täydellisyyteen pyrkimisestä. Edellinen kirjoitukseni ”Onnellisuuden filosofia” viittasi näihin asioihin ja pyrkii olemaan ikäänkuin jonkinlainen oodi epätäydellisyydelle ja muistutus itselleni, ei minkäänlainen todistus siitä että ”kas, Rolle on onnellinen ja sillä pyyhkii hyvin”.

Hyvä esimerkki irti päästämisestäni ja itsetunnon kohentumisestani on esimerkiksi se, että tykkään julkaista GitHubissani kaiken koodini, vaikka samalla tiedostan siellä olevan virheitä. Virheet ovat iso osa kehittymistä ja hyvä jos sieltä niitä joku spottaa.

Silti, olisi joskus mukavaa olla kokematta riittämättömyyttä. Se vaatisi kuitenkin vielä enemmän irti päästämistä, eli vähemmän panostamista ja vähemmän tekemistä, johon en usko olevani koskaan valmis. Tuskin tarvitseekaan. Saan todennäköisesti riittävän tunteen alati kasvavan itsetuntoni kautta.

Work-life-balance ja lapset

Joskus mietin liikaa, miten lapset viihtyvät kun isi on aina töissä. Toisaalta oma isänikin oli, mutta fyysisesti poissa Valtion Rautateillä. Itse olen ehkä enemmänkin henkisesti ja taloudellisesti poissa. Ei ole vielä saumaa maksaa lapsille mitään hienoja harrastuksia, eikä aikaa ja jaksamista käydä heidän kanssaan ulkona tai reissuissa. Kun arjet ja viikonloputkin ovat täynnä kaikkea, on aika helppo päätös mitä tekee lauantaina ja sunnuntaina – ei yhtään mitään. Jos vähän nukkua saisi.

Lapset kasvavat nopeasti ja jossain vaiheessa paniikkikohtauksen keskellä tuntuu pakokauhu siitä, että itse on se taho, joka pilaa heidän lapsuutensa. Todellisuudessa he varmasti pitävät kaikesta ajasta, jonka heille tarjoan, mutta tunne riittämättömyydestäni varjostaa ajatuksiani välillä liikaa.

Ja sitten taas kun muistelen omaa lapsuuttani, olin vallan tyytyväinen erityisesti tietokonejutuista, joita sain isäni kanssa tehdä. Hän laitteli pelejä disketeille ja välillä jopa pelailimme niitä yhdessä. Ei sieltä mitään traumoja jäänyt ja vanhempana on ollut oikeastaan tyytyväinen miten kaikki meni. Ilman niitä hetkiä laitteiden ääressä en varmasti tekisi tällaista nörttihommaa mitä teen. Olisin ryhtynyt kirjailijaksi tai muusikoksi. Eikä sekään hassumpaa olisi ollut.

Sitä on millainen on, ajatuksineen päivineen. Pitäisi turhaan miettiä sitä millainen pitäisi olla vaan keskittyä siihen millainen on, parhaimpiin puoliinsa. Koska samalla tietää, että he varmasti tietävät että olen se rakastava isä, joka tekee mitä vain sen eteen, että oma perhe on tyytyväinen. Materia, talous ja oman persoonansa ja riittämättömyyden surkutteleminen pitäisi vain jättää taka-alalle ja keskittyä siihen mitä on. Pitääpä ihan itse lukea vielä se edellinen muistutustekstini ”Onnellisuuden filosofia” uudelleen.

En ole vieläkään päässyt yli ylimiettimisestä, mutta ehkä se on osa ahdistuneisuushäiriötä. Rasittavinta on kun aina ahdistaville olotiloille ei löydy selitystä. Vilkkaimpien aikojen ja sosiaalisten tilanteiden jälkeen tulee jotenkin rytinällä haitalliset ajatuskierteet, jotka muistuttavat siitä mitä (positiivista) tuli vaikkapa aamupäivällä sanottua, asioita, joilla ei ole mitään merkitystä ja joita kukaan ei huomannut muutenkaan. Silti niitä ressailee ja ajattelee olevansa ihan p*ska.

Minä riitän… toivon mukaan…

Matkalla kohti riittämistä. Ei minun tarvitse kenellekään enää todistella. Ehkä tämä taas tästä.

Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 36-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä ja teknologiajohtaja perustamassaan digitoimistossa, verkkosivujen tekijä, koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Päivät kuluu monipuolisen musiikkiharrastuksen, retropelien ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Mastodon ja leffat lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää