Arkistomatskua
Otathan huomioon, että tämä on yli 4 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 32-vuotias.
Ensin lähti isäni. Sitten Matti Nykänen. Seuraavaksi mummoni. Ja nyt uusimpina Jope Ruonansuu ja Jussi Tossavainen. Näistä tietenkin vain isäni (kuollut 2019) ja mummoni (kuollut 2020) olivat henkilöitä, jotka kolahtivat eniten, olivathan he kuitenkin läheisimpiä ja isomman siivun osana elämääni verisukulaisuuden kautta. Mutta isäni kuoleman jälkeen ihan jokainen vähänkään elämääni osa-alueilla huidellut henkilö on saanut ajatukseni palaamaan kuolemaan ja sitä kautta elämän tarkoitukseen tai tarkoituksettomuuteen. Riitti, että Matti Nykänen oli jyväskyläläinen, kuten minäkin. Ja lähellä isäni ikäluokkaa. Riitti, että Jope Ruonansuun kasetteja tuli kuunneltua jo pikkupoikana. Ja riitti, että Jussi Tossavaisen edesottamuksia seurasin tiiviisti Twitterissä. Nämä kaikki saivat jotain sisälläni liikahtamaan.
Isäni olisi täyttänyt sunnuntaina 64 vuotta. Mietin häntä päivittäin. Edelleen hänen olemattomuutensa on suuri mysteeri. Pääkoppani ei meinaa parin vuodenkaan jälkeen vieläkään ymmärtää, että hän on poissa. Muistot ja tunteet elävät niin vahvoina.
Miksi kuolema kiehtoo niin paljon, vaikka se on tieteen silmissä käsitteenä samankaltainen kuin syntymä, rajapyykki elämän ja olemattomuuden välissä? Elämänkatsomukseltani olen yhä jonkin sortin kristitty, vaikka näkemykseni ovatkin nihilismin värittömällä maalilla moneen kertaan päälle maalatut. Haluan uskoa, että olimme ennen syntymäämme talonmies Jessen lämpimässä taskussa ja kuolemamme jälkeen lanitamme ultimaattiseen pilvipalveluun eriytetyssä verkossa. Tätä näkemystä ei kukaan minulta voi kieltää, saan uskoa vaikka lentävään spagettihirviöön, jos niin haluan.
Tunnen niin satanisteja kuin täyshihhuleitakin ja samaan aikaan näitä miettiessäni masennuskausista nippanappa selvinnyt nihilistiminäni huutaa, että mitään oikeaa totuutta ei ole olemassakaan, huolimatta siitä mihin uskon. Tykkäänkin kritisoida vallitsevia käsitteitä ja elää täysin vastoin sitä mihin sisimmältäni uskon – välittämättä rahtuakaan muiden mielipiteistä. Onneksi olen pystynyt kasvamaan tähän, kun aikaisemmin mietin vähän liikaakin mitä muut minusta ajattelivat.
Ristiriitaista ja sekavaa? Sama se, kun tiedän itse mitä mieltä olen. Ehkä jossain vaiheessa elämää käännyn täysnihlistiksi, mutta en koskaan tule kääntymään agnostikosta ateistiksi tai uskovaisesta fundamentalistiksi. Ääripäät on perseestä.
On silti hämmentävää palata miettimään kuolemaa elämän ja nykyhetken näkökulmasta. Miksi en vain voi sisäistää sitä, että henkilö on poistunut keskuudestamme, vaikka tiedän että kaikilla asioilla on alku ja loppu? Miksi on niin vaikeaa hyväksyä kuolevaisuutta? Miksi kaivelen edelleen kohta kaksi vuotta myöhemmin isäni vanhoja tekstejä, pikaviestejä, sähköposteja ja valokuvia, ikään kuin hän olisi vain pitkällä Thaimaan matkalla ilman nettiyhteyttä? Miksi en voi vain hyväksyä, että kun ihminen kuolee, vain hänen tällä pallolla tekemänsä asiat, teot, vaikutukset ja muistot jäävät elämään, mutta ei ihminen itse?
Katsoin Amazonin luotsaaman Upload-sarjan kertaistumalta. Sarjassa eletään tulevaisuutta, jossa tietoisuus voidaan upata virtuaalitodellisuuteen ennen kuolemaa siten, että elämä jatkuu tekoälymaailmassa. Sarjan juoni on kuin fantasiamaailmastani. Olen nimittäin sellainen ihminen, joka mielellään lukisi kaikki maailman kirjat tai katsoisi kaikki maailman elokuvat, jos olisi aikaa rajattomasti. Eläisin mielelläni ilman fyysistä ruumista datana jossain, jos saisin vaikka pelkän Internetin käyttööni.
Tuntuu, että 31 vuodesta olen heittänyt hukkaan yli puolet. Opin varmasti paljon elämästä velkaantumalla, masennuksen ja ihmissuhteiden kanssa painimisella, 24/7 tietokoneella istumisella. Joskus surettaa kun ei ole jäänyt riittävästi aikaa lapsille, jotka ovat kohta jo isoja, eikä ole ollut rahaa näyttää maailman ihmeitä vaimolleni, joka sokeutuu hiljalleen sairastamansa verkkokalvorappeumataudin myötä. Elämä on kuin tuulen henkäys, se menee ohi hetkessä – kuten isäni tapasi kirjoittaa. Silti hänkin oli optimistinen ja kertoi myös, että elämässä on vielä paljon kaunistakin nähtävää ja koettavaa.
Opimme läheistemme poistumisesta. Opimme sitä mukaa kun ikää ja kilometrejä tulee mittariin. Tietenkin on ihmisiä, jotka tuhlaavat koko elämänsä rypemällä kurjuudessa, päihteiden ja muiden ongelmien riivaamana. On ihmisiä, jotka ovat ajautuneet tavalla tai toisella tietyn rajapyykin yli, josta on haastava palata takaisin. Se jos mikä on surullista, että ihminen junnaa paikallaan koko elämänsä ja sitten kuolee pois. Varsinkin, jos unohdetaan usko ja keskitytään siihen vallitsevaan oletukseen, että elämä on kertakäyttöinen. Pieraiset ja kuolet. Mitä jäi jäljelle?
Jostain syystä minua ei nykyään enää masenna miettiä näitä asioita. Oman kuoleman hyväksyminen vähentää ahdistusta ja se on helpompi hyväksyä kuin muiden kuolema. Kuolema antaa voimaa. Se on aina antanut minulle voimaa, mutta nyt enemmän kuin koskaan. Ehkä siksi olen aina tykännyt black- ja death metallista, joiden mentaliteetissa ja sanoituksissa suorastaan syleillään kuolemaa. Örinähevi soimaan ja täysiä eteenpäin.
Kukaan ei voi elää kuin tämä päivä olisi viimeinen, mutta tärkeintä on että keskittyy yhden ongelman taklaamiseen kerrallaan ja siihen, että jokaisessa päivässä olisi ainakin yksi hyvä asia. Kannattaa joka päivä tavoitella jotain realistista asiaa, pientä tai isompaa, joka tuottaa iloa. Minulle näitä voivat olla vaimon hymy, pojan nauru, silitettynä oleminen, tietokoneella pelaaminen, hyvä biisi. Kun on hyvä olla siinä hetkessä, ei muulla ole väliä. Täytä siis vähintään yksi hetki päivästäsi ilolla. Silloin voi kuolla rauhassa.
Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!
