Tuntosarven lehtijuttu: Tuplaimplantti yhdellä kertaa

Kaikki eivät ole tietoisia Suomen Kuurosokeat ry:n jäsenlehdestä, Tuntosarvesta, joten ajattelin jakaa syyskuun lehtijutun täällä blogini puolella, vaimoni luvalla.

Lehdestä on olemassa myös PDF-versio, jonka voi lukea suoraan Suomen Kuurosokeat ry:n sivuilta.

Tuplaimplantti yhdellä kertaa

Teksti: Veera Laukkarinen
Kuvat: Roni Laukkarinen

Olin suunnilleen 9-vuotias, kun korvalääkäri ehdotti ensimmäistä kertaa sisäkorvaistutetta. Kieltäydyin jyrkästi ja kerroin etten halunnut olla robotti. Tässä vaiheessa minulla oli jo vahva viittomakielinen identiteetti.

Periaatteeni on aina ollut, että sisäkorvaistutetta aletaan harkita vasta silloin, kun kuulo ei voi enää mennä huonommaksi. Tämän vuoden tammikuun kuulotutkimus osoitti sen, että raja oli tullut vastaan. Ajatukseni sisäkorvaistutteiden hankkimisesta lähti oikeastaan siitä, kun asennoiduin katsomaan omaa kuulotilannetta ulkopuolisen silmin. Samoihin aikoihin tuttavapiirissäni moni lähti leikkausprosessiin ja tavallaan edesauttoi muuttamaan omaa asennettani sisäkorvaistutetta kohtaan. Olen koko ikäni vastustanut sitä, sillä kuuleminen ei varsinaisesti ole ollut osa viittomakielistä identiteettiäni. Vaikka kuulin, niin se oli aikalailla yhtä tyhjän kanssa. Kuulo oli erittäin heikko ja äänimaailma syvästi puuroutunut. Kaikesta tästä huolimatta puhekykyni on säilynyt pitkään hyvänä puheterapian
avulla. Joten ajattelin, että miksi ei. Mikä minua estää? Tästä alkoi tieni kohti uutta äänimaailmaa.

Alussa pelkäsin päätökseni karkottavanviimeisetkin viittomakieliset kaverini. Osittain kävikin niin. Osa
tuki, osa alkoi näyttää pelotteluvideoita, joissa kerrottiin kauhutarinoita leikkauksen aiheuttamista vaaroista, kuten kasvohalvauksista ja muusta. En antanut tällaisten seikkojen kumota päätöstäni.

Veeran leikkaushaavat paranivat nopeasti ja jälki on siistiä. Sisäkorvaistutteiden merkki on Cochlear Nucleus 6.

Pahinta tässä kuitenkin oli odottaminen. Odotin vain milloin pääsen leikkaukseen. Juuri ennen leikkausta meinasin seota, kun aloin panikoimaan sitä tulenko kipeäksi kriittisellä hetkellä. Silloin ymmärsin asian muuttuneen erittäin tärkeäksi itselleni. Tämä oli uutta minulle. Omasta toiveestani minulle leikattiin molemmat istutteet yhtä aikaa. Se on harvinaista. Täysin kuurona oleminen aktivointiin saakka ei jännittänyt minua, kommunikoimme perheessä muutenkin paljon viittomakielellä.

Eniten jännitin sitä, että pysynkö terveenä leikkauspäivään asti. Itse leikkaus ei pelottanut lainkaan. Tiesin olevani hyvissä käsissä. Leikkaus sujui loppupeleissä paremmin kuin hyvin. Siitä alkoikin seitsemän viikon hiljaisuus. Hiljaiset viikot eivät olleet erityisen vaikeita. Hyvin selvisimme perheen kesken viittomakieltä käyttäen. Tässä vaiheessa oma 5-vuotias tyttäreni alkoi viittoa aktiivisemmin. Hän ymmärsi viimein, ettei äiti kuulekaan.

Leikkauksen jälkeistä huimausta kesti kaksi viikkoa ja se meni itsestään ohi. Muita ihmeellisiä oireita ei tullut. Haavat paranivat hienosti ja jälki on erittäin siistiä. Aktivointia odotin maltillisena, odotukset eivät olleet kovin korkeita. Halusin edetä hitaasti.

Aktivointipäivänä luonnollisesti jännitin kovasti. En tiennyt mitä tuleman pitää. Sain ulkoiset osat päähäni ja niihin liitettiin piuhat. Ihan aluksi en kuullut mitään, mutta pikkuhiljaa äänet voimistuivat. Aloin kuulla lääkärin puhetta, vaakkumisena. Minulla oli tulkki mukanani ja hän kuvaili mitä seuraavaksi tapahtuu. Seuraavaksi tehtiin piippaustestejä ja kokeiltiin kuulenko avainten kilinää. En kuullut avaimia ensimmäisenä päivänä.

Toisena päivänä alkoi varsinainen säätö. Tehtiin tuttu piippaustesti jotta saatiin äänet oikeille voimakkuuksille. Taas kokeiltiin kuunnella avainten kilinää. Kuulin kilinän. En voinut lopettaa nauramista ja hymyilemistä. Olin niin hämmästynyt ja hämmentynyt.

Kuulotestien jälkeen katsottiin käyrät, ensimmäiset imppakäyrät. Järkytyin kuinka hyvin on käyrä noussut. Jopa 20 desibeliin asti kuului. Kuulin ensimmäistä kertaa lentokoneen äänen kesken kuulotestien. Testit keskeytettiin hetkellisesti ja odotettiin lentokoneen mentyä kauemmaksi. Kotiin viemiseksi sain ison mustan salkun, jossa oli erilaisia lisä- ja varaosia.

Kotona harjoittelin kuuntelemista ja ensimmäiset äänet jotka kuulin, olivat kellon tikitys, loisteputkivalaisimen hurina ja sateen ropinan kuuluminen sisälle asti. Näitä kuunnellessani en voinut yksinkertaisesti lopettaa hymyilemistä ja kikattamista. Niin ihmeellistä kaikki oli.

Tulevaisuuteni on täysin auki. Saa nähdä mitä tulema tuo. Nyt kun alan kuulla, niin se ei tarkoita viittomisen lopettamista perheessämme. Viittomakieli tulee olemaan vahvasti läsnä kuulemisen rinnalla. Olemmehan kaksikielinen perhe. Lapsille viitomme jatkossakin aivan kuten ennenkin, sillä eteen tulee väistämättä tilanteita jolloin en kuule tai kuulen liian heikosti.

Tämänhetkinen tavoitteeni on puheen erotuskyvyn kehittäminen. Siihen on pitkä matka vielä. Päivä kerralla edetään ja paljon on opittavana.

Kaikki meistä kirjoitetut lehtijutut tähän mennessä:

• Ilta-Sanomat: Äiti, joka oppii kuulemaan
• Tuntosarvi: Tuplaimplantti yhdellä kertaa
• KSML.fi: Kuurosokea elää kosketuksesta
• Lehtijuttu Kaupunkilaisessa 9.9.2013
• Jyväskylän Kaupunkilaislehti Maaliskuu 2009 – Vauvaviikko
• Yle Olotila 3.6.2011 – ”Hämärässä Rolle viittoo Veeraan ”rakkaus””
• Kirja ”Usher tuli taloon”, 2011
• Perhe-lehti Elokuu 2011 – ”Kosketuksen varassa”, kaksikieliset perheet -teema

Aiheesta lisää kiinnostuneille löytyy rutkasti esimerkiksi avainsanojen kuurosokeus, usher ja viittomakieli alta.

Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 36-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä ja teknologiajohtaja perustamassaan digitoimistossa, verkkosivujen tekijä, koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Päivät kuluu monipuolisen musiikkiharrastuksen, retropelien ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Mastodon ja leffat lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää