Sananen jos toinenkin syrjäytymisestä

Syrjäytymisestä on lässytetty medioissa viime aikoina aika paljon. Katsottuani päivän myöhässä A2 Teeman Syrjäytyneet nuoret -illan Yle Areenasta ja luettuani nettiä ja mm. Emilian ”Pantterin Puremia” -blogia, ajattelin avaista sanaisen arkkuni ja ottaa pitkästä aikaa kantaa. Tästä tulee tuhti paketti.

Koko termi ”syrjäytyminen” tarkoittaa sitä, että yhteisö sulkee yksilöitä ja liian poikkeavia yksilöitä yhteiskunnan ulkopuolelle, eikä siitä, että meillä olisi ihmisiä, jotka päättäisivät syrjäytyä.

Asiaa puhut.

Mihin me tarvitaan määritelmää syrjäytynyt nuori? Miksi meidän pitää määritellä kuka on syrjäytynyt? Eikö voitaisi vaan hyväksyä että osa nuorista syystä tai toisesta ovat palveluiden ja yhteiskunnan ulkopuolella? jotenkin siihen määrittelyyn käytetään liikaa aikaa.

Ulla, sinähän juuri käytät nyt aikaa sen määritelmän miettimiseen.

Mitään sellaista ilmiötä kuin syrjäytyminen ei ole olemassakaan. Sehän on vain sanaleikki, joka on tullut kansainvälisestä kirjallisuudesta ja politiikasta Suomeen 70-80-luvulla. Sitä käytetään nimenomaan sen takia, ettei tarvitse puhua varsinaisista asioista. Parasta mitä me voidaan tehdä on lopettaa puhuminen syrjäytymisestä ja ruveta puhumaan itse asioista.
Mitä enemmän syrjäytymisestä on puhuttu, sitä enemmän pahoinvointi on Suomessa lisääntynyt. Ne itse asiat ovat sitä millä tavalla tuemme lasten kasvatusta ja kehitystä ja millä tavalla yhteiskunta tulee siihen mukaan. Miksi niin monet putoavat pois, vaikka meillä on kymmenentuhannenmiljardin järjestelmä tukemassa kehitystä?

Alkupätkän retorinen pohtiminen oli tosiaan hieman kyllästyttävää ja turhaa. Tottakai me tarvitaan määritelmä, vaikka sillä itse sanalla ei ole mitään merkitystä kun kaikki tietävät mistä puhutaan. Jos homma ei ole syrjäytymistä, mitä se on? Minusta ihan hyvä määritelmä.

Minusta tämä keskustelu kertoo kasvatuksen asemasta Suomessa. Kasvatus on lapselle tärkeintä. Kasvatusta tulkitaan samalla tavalla kuin seksuaalisuutta 60-70-luvulla. Se on ihmisen oma asia. Jos pyytää apua, tarvitaan rohkeutta. Jos pyytää apua, kukaan ei osaa auttaa.
Meidän pitää avata kasvatuksesta keskustelu. Kasvatus on tärkeää syistä riippumatta. Tämä on tässä pointtina. Kasvatuksen ymmärtäminen perheen sisäiseksi asiaksi, johon ei saa puuttua, on nostanut tämän ison yhteiskunnallisen keskustelun. Niinistö uskalsi ottaa esille kasvatuksen ja vaatia kasvatuksen osaamista.

Kasvatus ja kasvatus. Jos esimerkiksi masentunut ja väsynyt kotiäiti hakee apua, joutuu ikuiseen lastensuojelun pyöritykseen. Ei se kasvatus ole se tärkein asia syrjäytyneiden ehkäisemiseksi. Emme tarvitse niitä ”ihan tavallisia asioita”, joita Niinistön kamppis tähdentää. Olen sitä mieltä, että aika iso osa syrjäytyneistä tulee tavallisista perheistä, joissa on tavallisia asioita. Tykkäänkin enemmän Epätavallisia asioita kampanjasta.
Mutta oli Rimpelällä hyviäkin kommentteja. Olen samaa mieltä siinä, että työpaikassa työyhteisö on tärkeä. Jos työkaverit ovat hyviä, työilmapiiri on hyvä, töissä tykkää olla vaikka palkka olisi huonompi. Tästäkin minulla on kokemusta.

En ole ikinä tavannut sellaista ihmistä, joka hyötyisi siitä, että toinen on ahdingossa. Me emme saa mitään hyötyä siitä, että joku linnoittautuu kotiinsa, tai tekee itsemurhan.

Tästä Emilia oli täysin eri mieltä, kuten blogissaankin osoitti:

Jo on aikoihin eletty, mietin. Täällä sitä istutaan jonkun todellisuudesta karanneen tontun kanssa, joka väittää naama (melkein) peruslukemilla, että kilpailussa voi olla pelkkiä voittajia. Että rikkaiden rikastuminen ei ole köyhiltä pois.

Itse en osaa muodostaa asiasta täysin täsmällistä mielipidettä, mutta olen jokseekin samaa mieltä siinä, että Suomessa tuloerot ovat valtavia ja tuntuu että rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät. ”Suomi on ahnetta ja katkeraa kanssaa” on muodostunut jo jotakuinkin sanonnaksi, ainakin jossain päin mualimaa. Olen aika lailla samaa mieltä Emilian kanssa siinä, että todella monessa suomalaisessa yrityksessä ollaan ahneita, eikä ihmisille ei anneta mahdollisuutta edetä urallaan tarpeeksi ja saada täten enemmän palkkaa. Sen sijaan harjoittelijoita pyöritetään, on palkkatuella työskentelyä, joka ei ole oikeaa työskentelyä, on vääristynyttä työmarkkinaa ja aloituspalkkojen summat hipovat rajoja, joita on asetettu tessissä, joita ei enimmäkseen tarvitse edes noudattaa. Näitä tapauksia en ole nähnyt pelkästään mediassa, vaan myös omassa ja lähipiirini elämässä.
Tiedän mitä Emilia tarkoittaa ja mistä syistä hän on tuittuuntunut, sillä minullakin on aika usein päivittäisessä arjessa mielessäni sellainen kuva että muut isot herrat (myös pressamme) kalliine pukuinensa vain puhuvat ja puhkuvat isoja sanoja ja polkevat alas meitä pummeja, roskasakkia, korottavat veroja ja pistävät hintoja korkealle ja laskevat palkkoja. Kaikki suomalaiset miehet varmaan muistavat viime jääkiekkokauden Suomen joukkueen otteluiden lippujen korotukset, jolloin lipusta parhaimmillaan joutui maksamaan pari sataa euroa per nuppi per ottelu. ”Vitun köyhät” kuva on sen jälkeen jäänyt kummittelemaan muissakin asioissa. Kummolan tilalle voi vain vaihtaa yrittäjäpomot ja toteaman kohderyhmäksi syrjäytyneet. Lisätä voisi vielä ”painukaa töihin”.
Mutta ehkä kuitenkaan asia ei ole näin mustavalkoinen. Se on vain se fiilis, joka tässä yhteiskunnassa usein välittyy.
Vaikka Emilian kärkkäät mielipiteet menevät ehkä jopa hieman salaliittoteorioiden puolelle ja hyökkäävyys pelkästään Sarasvuota kohtaan on vähän noloa, olen Emilian kanssa joissakin asioissa samaa mieltä, alusta ja lopusta, en niinkään välistä ja Sarasvuosta. Etenkin bloggauksen loppu on sen parasta antia:

Studiossa kerrottiin jos jonkinlaisia ”sankaritarinoita”. Tähän totean vain, että kovimpia kokeneet ja syvimmältä ponnistaneet yleensä ymmärtävät pitää turpansa kiinni. Ja harva toden teolla raatamaan joutunut raatamisen ihanuudesta paasaa. (Näillä en todellakaan viittaa esimerkiksi Jonna Purojärveen, hän puhui asiaa ja hyvä, että oli puhumassa.)
Mutta muutamat muut luulivat kokeneensa koviakin ja hikoilleensa hirmuisestikin. Olevansa jotain poikkeuksia, poikkeuksellisen työteliäitä, yritteliäitä, sitkeitä tai muuten vain erinomaisia. Helpolla päässeet pösilöt, suuna päänä itseään pönkittämässä.
Oikeasti rankoista stooreista ei pienintäkään käryä.
Jos ei itselleni elämä ole muuta opettanut, niin sen on, etten omaa erinomaisuuttani ole elämässä pärjännyt, vaikka vastoin kaikkia todennäköisyyksiä pärjännyt olenkin – toistaiseksi. Nimittäin monta erinomaisen hienoa kaveria on jäänyt matkalle. Pirun kovaa. Aivan kaikkea ei kestä vahvinkaan ihminen.

Itse voisin sanoa olleeni syrjäytynyt osan aikaa elämästäni. Olin sitä ehkä jo kotona. Tarinani kuuluu seuraavasti. Varoitan, tästä voi tulla pitkä, mutta en tiedä voiko tätä kertoa lyhyesti. Samalla tavalla jokaisen syrjäytyneen tarina on omanlaisensa, joskus pitkä ja karu.
Olen kasvanut kristillisiä arvoja kunnioittavassa perheessä. Sain kasvatuksen, jossa oli riittävästi kuria, mutta jossa osoitettiin myös riittävästi rakkautta. Vaikka isäukkoni onkin perinteinen metsän mies -tyyppinen jäärä, joka ei puhu eikä pussaa, ja vaikka sain kokeakin paljon ikävän työnsä aiheuttaman antipatian aiheuttamia huutoja ja äkkäilyjä, muistan hänestä paljon hyviä puolia, joita hän ei itse välttämättä edes ole tullut ajatelleeksi. Muistan iltaisin pään silitykset. Muistan kuinka hän lauloi meidät uneen iltaisin legopakin päällä kalsareillaan istuen. Muistan kuinka hän otti jokaisen meistä yksitellen kivalle reissulle veturiin – veturinkuljettaja kun oli. Nämä tällaiset merkitsevät loppupeleissä, vaikka en niitä silloin ajatellut.
Olin nuorempana arempi, hiljaisempi, ujompi. Isäni tietokoneharrastuksen myötä ”syrjäydyin” ihan vain luonteeni ja tietokoneiden takia, mutta itselleni se oli enemmän positiivinen kuin negatiivinen asia. Isäsuhteeni oli huono ja jossain vaiheessa vuosituhannenvaihdetta se kärjistyi niin huonoksi, että lähettelimme toisillemme sähköpostia huoneesta toiseen, kun emme osanneet puhua aremmista asioista kasvotusten. Teini-ikään tultuani muutin alakertaan asumaan, koska kyllästyin elämään kahden pikkuveljen kanssa samassa pienenpienessä huoneessa. Puhuin vanhempieni kanssa entistä vähemmän. Nämä syyt aiheuttivat ensimmäisiä masennuskausiani, joskin olin aran luonteeni ja ensimmäisten kouluvuosieni myötä ollut masentunut varmaan jo aiemmin.
Peruskoulu meni hyvin, lukio meni lukematta läpi. Menin lukioon oikeastaan vain siksi kun en keksinyt mitään muutakaan. Koska opettelin koodaamaan jo 7-vuotiaana, olin tehnyt kouluaikojen läpi omatoimisesti pikkutöitä kotisivujen suunnittelijana. Webmasterit ja web designerit termeinä vakiintuivat vasta myöhemmin. Töitä siis jonkin verran riitti, joskaan ei koskaan leipätyöksi tai edes kuukausipalkaksi asti. Olin vaatimaton, enkä osannut pyytää isoja summia. Myyjätyyppiä en ole koskaan ollut. En päässyt haluamaani lukioon 8.3 keskiarvon peruskoulupapereilla, mutta se oli hankala vuosi kun kaikki halusivat Lyseoon. Kaikki kaverini menivät sinne, itse ”jouduin” Cygnaeus-lukioon (josta sittemmin tuli Jyväskylän suosituimpia lukioita). Olin ensimmäisen lukiovuoden ainakin ihan yksin. Vasta toisena vuonna tutustuin ihmisiin (tai he tutustuivat minuun).
Sain vanhemmiltani ylioppilaslahjaksi oman tietokoneen (sitä ennen käytimme veljien kanssa yhteistä). Sukulaisilta kertyi pari sataa euroa. Taisin käyttää tietokoneeni päivittämiseen ja juhlimiseen. Ajokorttia tai autoja tai tuhansia euroja en saanut, kuten jotkut muut nuoret. Abiristeilyynkään ei ollut varaa, eikä toisaalta edes kiinnostanut. Olin silti jokseekin tyytyväinen tilanteeseen.
Kun lukio loppui, lähdin suoraan sivariin. Lakkiaiset vietettiin ensimmäinen tai toinen päivä kesäkuuta, sivari alkoi muistaakseni kuudes kesäkuuta. Sivariin lähtöön oli monta syytä (voit lukea enemmän niistä sivarikirjoituksistani), mutta yksi niistä oli töihin pääsy. Halusin töihin niin pian kuin mahdollista. En halunnut enää opiskella. Siinä täysi-ikäistymisen kynnyksellä sain myöskin syyn muuttaa pois kotoa. Sivari osoitti minulle kämpän ja sain sivarin käymisestä päivärahaa.
Sivariaika oli pitkään yksinäistä puurtamista. Vaikka Yliopistolla työskennellessäni tapasin päivittäin paria muuta nörttiä, olin silloin masennukseni kynnyksellä. Kumma kyllä, sillä elämäni oli jotakuinkin mallillaan. Ehkä isäsuhde kaihersi, ehkä kaverisuhteet, ehkä jokin muu. Ehkä tietynlainen yksinäisyys, ulkopuolisuus, epävarmuus, nuori ikä, nopeat muutokset elämässä. Joka päivä menin kotiin töiden jälkeen, enkä halunnut käydä ulkona. Istuin mieluummin koneellani opettelemassa uutta.
Juuri kun elämässäni tapahtui isoja muutoksia, tapahtui yksi muutos lisää. Sivarin aikana tapasin toisen, oikeasti syrjäytyneen, kuurosokeuttavaa Usherin syndroomaa sairastavan Veeran, joka oli heittänyt noppaa ja muuttanut Jyväskylään pakoon entistä elämäänsä. Sairautensa lisäksi henkisen ja fyysisen väkivallan, taloudellisten vaikeuksien, pitkän yksinäisyyden ja järjettömän rikkinäisten ihmissuhteiden ja perhesuhteiden runtelema nainen auttoi tajuamaan, että ongelmani hänen ongelmiinsa verrattuna olivat pieniä.
Rakastuin tuohon naiseen ja tipahdin hänen mukanaan syvään, pimeään, sysimustaan kuiluun. En ole koskaan syyttänyt häntä, vaan asioita, jotka ovat aiheuttaneet hänelle niin paljon pahaa. Samaan aikaan vanhempani erosivat 25 vuoden avioliiton jälkeen. Molempien perheet ja suku hajalla, välit katki tai huonot sisaruksiin, oltiin molemmat pitkään syrjäytyneitä, ilman muiden tukea. Ihmisfobiani kasvoi, aloitin terapian uudelleen, sain lääkityksen, sain siviilipalveluksesta vapautuksen vakavan masennuksen takia. Liian pitkä lähteä erittelemään molempien vaikeuksia sen kummemmin, mutta niitä on ollut paljon. Tärkeintä oli kuitenkin, että olimme tuossa kuilussa yhdessä. Yhdessä selvisimme vuoden aikana ylös. Meillä oli sentään toisemme.
Nyt sittemmin ajattelen, että jos emme olisi tavanneet, jompi kumpi meistä ei olisi tässä.
Kun on riittävästi ongelmia ja vaikeuksia, ei edes osaa ajatella mitään työtä tai muita ihmisiä. Ei sitä osannut kysyä apua, kun muilla oli omat ongelmansa. Eikä ketään oikeastaan tuntunut kiinnostavankaan. Sen voin sanoa, että perhetyöntekijästä oli joskus oikeasti apua. Mutta kaikki meni niin helvetillisen byrokratiaviidakon läpi, että se söi voimia entisestään. Avun pitäisi olla jokseekin automaattista kun sitä pyytää, eikä viikkokausien hakemusten ja päätösten päässä. Siksi syrjäytyneet eivät hae apua, kun tietävät että se on vaivalloista, tai siitä voi saada jopa haittaa osakseen. Itse ruokajonossa seisoessani joskus mietin vain että kun pääsisi pois tästä ihmisten joukosta häpeämästä ja saisi sen kassin leipää että jaksaisi taas huomiseen.
Tiedän nuoria (ja vähän vanhempiakin), jotka eivät ole peruskoulun tai lukion tai ammattikoulun jälkeen hakeneet töihin tai kouluihin, tai ovat vähän aikaa yrittäneet, mutta jääneet sitten kotiin tai kämpille. Armeijasta vapautuksen ”hankkiminen” on myös yleistä. Joitakin näitä yhdistää se, että heitä ei kiinnosta ”systeemin” rattaissa pyöriminen, vaan he haluavat kulkea omia polkujaan.
Niin, niitä syitä nyt listattuna syrjäytymiseen (ja täytyy muistaa tosiaan että syrjäytyminen on oire näistä asioista, jotka saattavat olla oireita jostakin muusta asiasta). Toivottavasti suurin osa tuli mieleen:

• Taloudelliset ongelmat. Asumisen kalleus syö varoja. Meilläkin nousi vuokra taas. Se oli muuttaessa karkeasti 640 euroa, nyt 750 euroa. Ghettoalueesta, jossa yläkerrassa puukotetaan ihmistä ja pedofiili pyörii leikkipaikoilla ei paljon huvita maksaa.
• Päihdeongelmat. Viina auttaa joitakin hetkeksi unohtamaan pahan olon. Tuilla saa viinaa. Viinaa saa tuilla.
• Mielenterveysongelmat, joihin masennus lukeutuu. Vain yksi oire monista. Suomen mielenterveyden hoito vaatii rankkaa kehitystä, siitä ei pääse mihinkään. Lääkärit, älkää jaelko lääkepurkkeja vaan keskittykää itse ongelmiin. Minullakin on yksi kaveri vähemmän vain siksi että Kela ei myöntänyt hoidon jatkamista ja lääkäri määräsi vahvemmat lääkkeet. Puhuminen ja esimerkiksi kotona auttaminen auttaa aina. Kyllä niitä ratkaisuja pitäisi löytyä enemmänkin.
• Luonne. A2-illan katsojan kommentti: ”Arka ja hiljainen syrjäytyy, vaikka älyä olisi”. Oma ujouteni väistyi vasta sitten kun pääsin ongelmistani eroon ja nousin sieltä kuilusta. Ihmisiä pitäisi kannustaa olemaan mukana.
• Asenteet ja odotukset yhteiskunnalta. Aina pitäisi jotain. Aina pitää edustaa, pitää olla tietynlainen ja tietyssä asemassa tai työssä. Muuten on yhteiskunnan pohjasakkaa.
• Sairaudet, vammat. Vaimoni haluaa töihin ja opiskelemaan, mutta hänen ei anneta edes yrittää. Sinnikkäällä vuosien yrittämisellä hän on päässyt onneksi edes jonnekin.
• Koulukiusaaminen. Aloittaa usein syrjäytymistä nuorella iällä.
• Kielimuurit. Maahanmuuttajat, kuurot, sokeat, kuurosokeat. Kaikilla hyvät edellytykset irtautua yhteiskunnasta, kun yhteiskuntaa, asioita ja sääntöjä ei ymmärretä, tieto ei kulje. On syrjintää, rasismia, huonot lait. Kuurojen oikeuksista olen meuhkannut blogissanikin useita kertoja.
• Koulutus. Koulu unohti päivittää itsensä. Olisiko aika miettiä onko nykyinen tapa opiskella ihan se optimaalisin?
• Tukijärjestelmä. Olisiko aika miettiä perustuloa, syrjäytyneen kahlitsevan tukijärjestelmän sijasta? Nykyään yhteiskunnan rasitteeksikin kutsutun ”ahkerien työssäkäyvien verorahoilla eläjien” on helpompi käydä sossun luukulla joka kuukausi kuin mennä hanttihommiin ja saada vähemmän rahaa kuin kotona istumisesta, koska tukirahat putoavat heti jos on vähänkään tuloa.
• Ihmisten asenne. Edelleen sana ”työtön” herättää vastenmielisyyttä ainakin uraauurtajien naamavärkkiä vapaasti tulkiten.

Vielä loppukommenttina tähän sekametelisoppaan: Siihen asti kun päättäjiä, yrittäjiä, varakkaampia jne. ei kiinnosta nuoriso, köyhät, vähäosaiset ja syrjäytyneet, ei syrjäytyneitäkään kiinnosta yhteiskunta. Ugh.

Aiheesta muualla

1. Pantterin puremia: Kuka elää ja kenen kustannuksella
2. Intellectual Transit Zone: Minkä ikäinen olet vuonna 2030?
3. Thomas Elfgren: ”Paskaduuneista” syrjäytyneet elämäntapapalkolliset
4. Hs.fi: Arhinmäki tyrmää Niinistön syrjäytymisen torjuntakampanjan
5. Epätavallisia asioita
6. Samuel Hovi: Muutama näkemys syrjäytymisestä

Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 36-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä ja teknologiajohtaja perustamassaan digitoimistossa, verkkosivujen tekijä, koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Päivät kuluu monipuolisen musiikkiharrastuksen, retropelien ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Mastodon ja leffat lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää