Menneisyyden masennuskausien vaikutus nykyelämään – ystävät ja arkirutiinit

Tänään ihmettelin jälleen itseäni, miksi rutiinini ovat edelleen kadoksissa. Taas huomaa, että masennuksella on yllättävän kauaskantoiset vaikutukset. Hukassa ovat rutiinit kuten siivoaminen, hampaiden peseminen, hiusten harjaaminen, tiskien laittaminen, roskien vieminen, liikunta ja säännöllinen ruokailu. Esimerkiksi aamupalaa en ole syönyt varmaankaan kymmeneen vuoteen.

Olen ollut pitkään terveempi, elämän löytänyt iloinen sielu. Se sama huumorintajuinen veikko, elämäniloinen jantteri. Ujouteninkin on vuosien saatossa hävinnyt kokonaan. Olen ulospäinsuuntautunut, sosiaalinen, yhtään nörtähtäviä puoliani vähättelemättä. Silti masennuskausieni jättämät arvet näkyvät vielä jonkin verran ulospäin. Uusiin ihmisiin tutustun jokseekin hitaasti, vain erinäisten tapahtumien ja tilanteiden kautta, en enää ollenkaan spontaanisti. Yleisesti ottaen kiinnostus ihmisiin on yhä pieni, vaikka ihmisfobiasta ja -vihasta olenkin päässyt eroon. Mutta näkyvintä on kuitenkin arkirutiinien puuttuminen.

Kuva: tavopp

Olin kuin kotonani lukiessani Mun Masiksen bloggausta aiheesta ”Miten tukea ystävää, joka on masentunut?”. Huomasin kavereideni ja ystävieni kaikonneeni miltei kokonaan. Syynä tietysti myös perheen perustaminen ja elämän muut asiat, mutta masennus se suurin takapiru taitaa kuitenkin olla. En jaksanut pitää yhteyttä muihin, joten miksi muut olisivat jaksaneet pitää minuun yhteyttä? Perisuomalaisen ”en pidä yhteyttä muihin, muut saavat pitää yhteyttä minuun” -toimintatavan lisäksi huomaan masennukseni tämänkin vaikutuksen nykyminääni. Minulle ei edes tule mieleeni tavata kavereita vapaa-ajallani nykyään. En soita kenellekään, ihmiset soittavat minulle. En älyä pyytää kaveria kylään, ennen kuin törmäämme toisiimme vahingossa kaupungilla. Ja silloinkin se jää vain sanahelinäksi.

Joka kerta olen antanut ystävilleni anteeksi. En ole ottanut asiaa edes puheeksi sitten kun olen parantunut tarpeeksi palatakseni elämään takaisin. Mutta samalla joka kerta ystävyydestämme on kadonnut jotain.

Huomaan saman efektin. Kun alkaa jälleen elämään ja kukoistamaan uudelleen, huomaa että on missannut monta yhteistä vuotta kavereiden kanssa. Sitä ihmistä ei enää tunnekaan samalla tavalla kuin sen joskus tunsi. Siitä kaverisuhteet helposti sitten tyrehtyvät kokonaan, kun ei enää olekaan mitään yhteistä. Ihmiset muuttavat eri kaupunkeihin ja that’s it. Mutta kuten sanoin, isona syynä on myös perhe. Mutta perhekään ei yleensä tyrehdytä kaverisuhteita kokonaan, joten syynä on oltava masennus.

Ja edelleen myönnän, että vikaa on myös minussa. Olen liian kade heidän ”täydellisille” elämilleen ja he liian pumpulissa kasvaneita ymmärtääkseen minun traagista elämääni. Annettakoon siis heille anteeksi.

Kuva: Xavier Donat

Itsekin usein katselen Facebook-kavereiksi muuttuneiden kavereideni kuvia ja huomaan heidän olleen onnellisempia, matkustaneen ja niin edelleen. Kuvat ovat yleensä tarkoin valittuja, täydellisiä. Niistä paistaa läpi tyytyväisyys elämään. Monet elävät sellaisella asenteella, että kokevat masentuneen ihmisen taakaksi, eivätkä halua masentunutta ”pilaamaan” hyvää fiilistään, hyvää elämäänsä. Ja niinhän se yleensä onkin, masentuneen jutut saattavat usein olla aika synkkiä. Useimmiten hyvää elämää elänyt ei myöskään voi ymmärtää toisen ahdinkoa millään tavalla, eli kaukaa kiertäminen on karusti ajatellen jopa suotavaakin.

Miten sitten haluaisin, että ystävät tukisivat minua?

Eniten varmaan auttaisi, jos he vaan tulisivat käymään, toisivat kahvipullat tullessaan ja raahaisivat minut vaikka mukanaan kävelylle. Tai sitten vaan istuskeltaisiin ja juteltaisiin ja muisteltaisiin yhteisiä hauskoja juttuja (myös masentunut osaa nauraa). Kuuntelisin mielelläni heidän arkisia aherruksiaan ja kommelluksia lasten kanssa ja kaikkea normaaliin elämään kuuluvaa. Missään nimessä EN halua analysoida masennustani ja sen syitä. Se EI piristä minua ja syyt joka tapauksessa kuulostavat ei-masentuneesta hassuilta ja vähäpätöisiltä. EN halua kuulla miten elämässäni on kaikki hyvin ja minun pitäisi olla onnellinen siitä mitä minulla on. Sen tiedän järjellä ajateltuna. Tunnetila vaan on masentuneena toinen.

Allekirjoitan täysin. Masentunut ei itse jaksa, joten olisi ihan mahtavaa jos edes ne läheisimmät ihmiset ymmärtäisivät edes tällä tasolla. Se ei paljon vaadi. Mutta ihan totta on, että heikoin lenkki jää helpoiten huomiotta kaveriringissä. ”Mitä järkeä sinne on mennä, sehän on sellainen angstinen nykyään”, ”se on masentunut, eikä osaa enää pitää hauskaa”, ajattelevat. Totuus on kuitenkin että siinä tilassa pelkästään huomioiminen piristää.

Itsehän olen masennuksesta tervehtynyt tai ainakin oppinut elämään niin että se ei haittaa elämääni. Asiat ovat menneet kohdallani todellakin nousuun. Ehkä ainoastaan olen enää huolissani vaimoni hyvinvoinnista. Masentuneena kun on vielä vaikeampi pitää ihmiskontakteja silloin kun sattuu sairastamaan psyykkisen sairauden lisäksi fyysistä sairautta, vieläpä sellaista joka aiheuttaa kuurosokeutta. Toivon että oma vihdoin psyykkisesti terveempi minäni tasapainottaa myös vaimoni tilaa. Ja nyt kun tarkemmin ajattelen niin kyllä minulta silleen kavereita löytyy, enkä edes toisaalta ole koskaan vaatinutkaan kenenkään pitävän yhteyttä. Minua alkaa enemmänkin ahdistamaan jos ”joutuu” päivittäin olemaan tekemisissä ihmisten kanssa. Yksi BFF riittää ja se on vaimoni.

Aiemmin kävin Facebookissa keskustelua Wilma Schlizewskin väitteestä: ”Masennuksesta voi parantua päivässä”, jonka totean vääräksi. Hyvä kaverin kommentti:

Itse masennuksen vaiheet läpikäyneenä tiedän, että kun aamulla heräät ja toivot olevasi kuollut, ei siinä tilanteessa vain tule mieleen, että nytpä ryhdistäydyn ja pim olen terve.

Hyvä kommentti myös toisaalla:

On olemassa ”masennusta” ja masennusta. Lievä alakuloisuus tai stressi lievittyy helposti selfhelp-oppaan avulla ja liikuntaa harrastamalla. Masennus on helppo sana, jolla voi selittää monia, aivan muista syistä johtuvia ongelmia, kuten painonousua, haluttomuutta tai parisuhdevaikeuksia. Alakulo, apeus ja suru kuuluvat kuitenkin elämään, eivätkä ne ole masennusta. Näille tunteille ominaista on se, että ne menevät itsekseen ohi tai viimeistään elämäntaparemontti piristää, kuten Schlizewskille kävi. Tällaista normaalia, elämään kuuluvaa alakulovaihetta ei pidä kuitenkaan sekoittaa sairauteen nimeltä masennus.

Oikea masennus on sairaus, joka vaatii intensiivistä hoitoa. Tutkimuksissa parhaat tulokset on saatu lääkehoidon ja psykoterapian yhdistelmällä. Masennus on vakava sairaus, joka uhkaa ihmisen terveyttä, toimintakykyä ja jopa henkeä. Vakavaa masennusta sairastava henkilö ei pysty enää selviytymään normaaleista toimisstaan, kuten työstä, sosiaalisista suhteista tai vaikkapa hygieniasta. Masennuksessa on kyse aivojen välittäjäaineiden epätasapainosta, jota juuri lääkityksellä korjataan. Masennukseen ei ole yhtä kikkaa tai onnellisuuspilleriä, vaan parantuminen vaatii kärsivällisyyttä, sitkeyttä ja hyvää hoitoa. Hoitamattomana se johtaa syrjäytymiseen ja uusiutumisriski on korkea. Sairaus nimeltä masennuss kestää kuukausia, joskus jopa vuosia. Tilapäinen alakulo menee taasen ohi viikoissa.

Ottaa päähän aina, kun joku väittää, että masennus menee ohi ”ottamalla itseään niskasta kiinni”. Oikean masennuksen taustalla on usein niin vakavia asioita, ettei siinä lenkkeily paljon auta. Ulkoilu ja oikea ruokavalio voi korjata joitakin välittäjäaineiden puutteita, mutta esimerkiksi vakavasti masentuneella ei useinkaan ole voimavaroja tähän ja masennus on niin syvää ja akuuttia, että siihen tarvitaan usein sairaalahoitoa ja tukeva lääkitys. Lisäksi vakavaan masennukseen liittyy yleensä voimakas toivottomuus ja näköalattomuus, joka taas lisää itsemurhan riskiä. Tällaiset lausunnot, joissa luvataan parantaa masennus päivässä toimivat ehkä kaikkein lievimpien tapauksien kohdalla, mutta ovat muutoin silkkaa typeryyttä ja ajattelemattomuutta. Tällaisten lausuntojen takia liian monet masennustapaukset jäävät diagnosoimatta ennenkuin on liian myöhäistä, kun ihmiset yrittävät viimeiseen asti ”piristyä”. Suomalaiset itsemurhatilastot kertovat tästä karua kieltään.

Ei siis sekoiteta alakuloa ja masennusta keskenään. Ihmisillä on jo valmiiksi turhia stereotypioita mielessään ja kannustavaksi tarkoitettu lausahdus saattaakin vaikuttaa aivan päinvastoin; masentunut pitää tilannettaan entistä toivottomampana, kun kuukausien hoidosta huolimatta täydellinen pimeys ei ota väistyäkseen. Wilma Schlizewski ei näytä tietävän mistä puhuu. Pieni kierros vaikkapa akuuttipsykiatrian osastolla voisi valaista tilannetta ja se kannattaa tehdä ennen psykoterapeutiksi valmistumista. Masennuksen hoitamatta jättäminen on nimittäin rikos siinä missä diabeetikonkin. Masentunut tarvitsee serotoniinia, diabeetikko insuliinia. Kuinka moni kehtaisi sanoa diabeetikolle, että sairaus parantuu päivässä omia asenteitaan muuttamalla ja urheilemalla?

Toivottavasti jonain päivänä ihmiset ymmärtävät tämän.

Arkirutiinitkin voi palauttaa, mutta siihen tarvitsisin jonkun toimivan keinon. Hitaasti, mutta varmasti. Miten saan itseni näin alkuun esimerkiksi kampaamaan tukkani päivittäin? Vinkkejä?

Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 36-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä ja teknologiajohtaja perustamassaan digitoimistossa, verkkosivujen tekijä, koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Päivät kuluu monipuolisen musiikkiharrastuksen, retropelien ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Mastodon ja leffat lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää