Ei mielipidevankeudelle

Odotus on ohi ja kilometrin mittainen artikkelini sivarista on täällä! Kirjoitan tätä suoraan päästä ajatuksen virtana, kuten tavallista. Armeija ja siviilipalvelus ovat liian erilaisia verrattavaksi, enkä tiedä kannattaisiko niitä edes verrata. Mutta vertailuksi tämä taitaa joka tapauksessa mennä. Lainaan asioita joistakin keskusteluista ja osa saattaa olla muidenkin mielipiteitä. En halua enkä pyri suututtamaan ketään. Kerron vain hieman asiasta, josta moni ei tiedä mitään.

Itse ajattelen että armeija on hyvä asia, mutta se ei sovi kaikille. On aina ihmisiä, jotka valitsevat puolustusvoimat. Olen yhä sitä mieltä että kenenkään ei tule tuomita ihmistä joka pitää kiinni periaatteistaan ja osaa olla menemättä massan mukana eikä halua harjoitella sotimista – ihmisen tappamista – Suomen armeijassa. Sivarista ei tiedetä tarpeeksi, joten päätin valaista ihmisille miten asiat oikeasti ovat Suomen maassa.

Minulle siviilipalvelus oli selkeä ratkaisu. Halusin sinne siitä asti kun rupesin ymmärtämään mitä sivari tarkoittaa. Peruskoulussa ala-asteella luulin oikeasti että sen apuopettajan sukunimi oli Sivari, kun hän tuntui vastaavan kutsuttaessa sillä nimellä. En tykännyt sotaleikeistä pikkupoikana, enkä leikkinyt niitä mielelläni. Olen aina ollut tällainen hiljainen ajattelija, joka ei tahdo pahaa kenellekään. Itse asiassa pyrin aina ajattelemaan hyvää kaikista. Olen mieleltäni pasifisti, mikä on yksi syy siihen miksi en tartu aseeseen. En halua harjoitella kenenkään tappamista, mikä ei ole laiskuutta, pelkuruutta tai mitään muuta vastaavaa yleistä herjaa, jota kuulee joka paikassa jos ihmiset tajuavat että tässä on sivari.

Sanotaan aina että armeijaan täytyy mennä, koska meillä on vihollinen. Vanha vihollinen, Venäjä. Jos Venäjä hyökkäisi, mitä sivari sanoo siinä vaiheessa kun se heitetään rintamalle? Sivari sanoo että minähän en ammu. Mutta näin ei käy. Se on liian iso JOS. Venäjällä on erittäin hyvät kauppasuhteet Suomeen ja muualle Eurooppaan, eikä ryssillä ole muutenkaan mitään syytä hyökätä Suomeen, siitä ei ole minkään maailman hyötyä kenellekään. Vielä vaikeampaa on kuvitella jonkun muun maan hyökkäävän. (Seuraavaa älä ota tosissasi, tekstistä ei voi erottaa sarkasmia eikä piruilua) Jos joku hyökkää jonnekin niin se on Suomi. Joku armeijan johtaja vain tekee päätöksen koko kansan puolesta ja sitten kutsutaan miehet rintamalle ja taistellaan niin urheasti isänmaan puolesta. Jos teen katugallupin ennen kuviteltua sotatilaa ja kysyn ”haluaisitko että sota syttyisi Suomeen?” niin melko varmasti suurin osa vastaa ”en”. Siinä on vaan se juju että armeija on aivopessyt jokaisen mielen tottelemaan käskyjä, oli kyse sitten hyökkäämisestä tai puolustamisesta. Sotaan mennään kun niin sanotaan. Ei ”mitä teet jos sota syttyy”, vaan ”mitä teet jotta sota ei syty”.

Jos kaikkia asioita ei tullut kerralla mieleen, lisään tähän samaan artikkeliin vähitellen lisää mietteitä.

Tästä tulee helposti Armeija vs. Sivari -tyylinen artikkeli, mutta sehän taitaa olla tarkoituskin.

Ensimmäisenä vastaan joihinkin kuultuihin väitteisiin sivarista.

Ilman perustelua tämä väite on melko turha. Armeijan käymättä jättäminen ja sivarin valitseminen ei tee ihmisestä nössöä. Henkilökohtaiset mielipiteet ja periaatteet eivät tee ihmisestä nössöä. On hieman lapsellista ajatella että jokainen sivari olisi vetelys tai nössö vain sen takia että ei mene armeijaan.

Väärin. Ennen kuin tulet sanomaan negatiiviseen sävyyn lisää tämänkaltaisia väitteitä, mietipä vähän; siviilipalvelus on kuitenkin Suomen lain mukaan vaihtoehtoinen tapa suorittaa asevelvollisuus. Se on laillista! Suomen mies ei ole velvollinen suorittamaan armeijaa, vaan velvollinen suorittamaan asevelvollisuuslain mukaisen palveluksen, eli armeijan tai sivarin.

Tässä ei ole rohkeudesta kyse, vaan ihan muusta. Tuskin moni sivari valitsi sivarin ainoastaan sillä perusteella että ei uskaltanut mennä armeijaan. Itse valitsin sivarin periaatteesta, tietynlaisen vakaamuksen ja moraalikäsitteiden takia.

Kuka niin on sanonut? Itse ainakin kunnioitan veteraaneja ihan yhtä paljon kuin armeijan miehet. Ja toisaalta, kaikki veteraanit eivät halua että heitä kunnioitetaan sotasankareina, sillä he eivät halua muistella sotaa. Veteraanit eivät taistelleet ja kuolleet siksi että jokainen menisi armeijaan, vaan siksi että jokaisella olisi vapaus päättää. Isovaarimme eivät tehneet väärin puolustaessaan maatamme, mutta silloin asiat olivatkin toisin. Ja olihan minunkin isopappani (äidin äidin isä) aseistakieltäytyjänä sodissa.

Heh, eivät kaikki ole. Tämä on vain yleinen haukkumasana sivareille, mutta vaikka homoseksualit menevätkin sivariin, silti yhä enemmistö on heteroja. ”Ja vaikka minä homo olisikin, ei sitä minulle itselleni tarvitse kertoa”.

Ensinnäkin, sivareita on hyvin vähän vanhussairaaloissa tai vanhainkodeissa ja hyvin harvoin ellei koskaan he pääsevät kyseisiin hommiin. En usko että kovin monen sairaalan johto laittaa sivareita näin tärkeisiin tehtäviin. Toiseksi, ajattele, onko mielestäsi mummojen pyllyn pyyhkiminen halveksuttavaa? Usein näitä kommentteja kuulee hyvin halveksuttavaan sävyyn (”intissä opitaan taistelemaan, sivarissa taasen vanhojen ihmisten paskaisten perseiden pyyhkintää.”). Vanhojen ihmisten auttaminen on äärettömän kunnioitettavaa! Kyllähän niitäkin jonkun täytyy auttaa. Kenen tahansa äiti voi olla vanhuksena niin huonokuntoinen, ettei pysty edes ulostamaan itse. Vai pitäsikö ne sitten ampua? Eutanasiako on ratkaisu? Jos kaikki auttaisivat toisiaan sen sijaan että harjoittelisivat tappamista, Suomi olisi parempi paikka asua. Ajattele aivoillasi ennen kuin tällaista menet sanomaan.

Vähän samaa sarjaa väitteen numero kahden kanssa. Siviilipalvelus on laillinen vaihtoehto suorittaa asepalvelus. Ei siinä mitään maata petetä. Sivarikin voi olla hyvinkin isänmaallinen.

Millä perusteella? Ehkä jotkut ovat laiskempia kuin toiset, mutta niin se on vihreissäkin. Intissä on vaan pakko rehkiä, vaikka olisi kuinka laiska. Edelleenkään kaikkia sivareita ei voi yleistää laiskaksi, homoiksi tai nössöiksi (ks. quote1).

Sitten pari armeijaa koskevaa väitettä (keksin lisää myöhemmin tai laittakaa te – rakkaat lukijat – lisää kommentin muodossa).

Tämä on taas yksi niistä lukuisista hassuista väitteistä. Emmekö ole miehiä jo ennen armeijaan menoa? Tai ennen sivariin menoa? Mielestäni tämä väite on vailla pohjaa. Ikä määrittää miehen, ei kokemus.

No enpä tiedä. Itse ainakin haluan mieluummin kuulla miten kivaa palvelusaikana oli, kuin miten hirveää silloin oli. Joillakin on intistä hyviäkin kokemuksia, mutta luulenpa vähän että enemmistöllä meni rankaksi puuhaksi.

Kello on paljon ja minua väsyttää. Ajattelin että tämä merkintä voisi olla sellainen ikuisuusprojekti, jota päivittelen vähän väliä. En kuitenkaan muuta mielipiteitäni matkalla.

Voitte kommentoida ja kertoa lisää väitteitä ja kysymyksiä sivarista, joihin tarpeeni mukaan vastailen. Ja iloisen sivarin päiväkirja jatkuu…

Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 36-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä ja teknologiajohtaja perustamassaan digitoimistossa, verkkosivujen tekijä, koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Päivät kuluu monipuolisen musiikkiharrastuksen, retropelien ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Mastodon ja leffat lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää