Syyslomatiistai

Kello herättää kahdeksalta. Mikä päivä nyt on? Näköjään sunnuntai. Jostain syystä aikaisempi herätys on jäänyt päälle. Sammutan herätyksen ja jatkan unia. Näen jotain häiritseviä, omituisia unia lapsuudenkaverista, jota en ole nähnyt pariinkymmeneen vuoteen. Näen myös unta jostain metsäjuoksukilpailusta, johon osallistun, vaikka en ole päässyt osallistumaan niihinkään todellisuudessa vuoteen.

Avaan silmäni yhdentoista aikaan. Olo on kankea. Aamu on jo pitkällä, mutta tuntuu kuin kello olisi viisi aamulla. Katson ikkunasta ulos. Harmaata ja kolkkoa, vesisade osuu lasia vasten. Tokaisen vaimolle, että käyn vessassa ja lähdetään sitten. Lähtö sunnuntaikahville menee näköjään jo aika rutiinilla.

Laskeudumme norsunluutornista alas katutasanteelle. Viima iskee luihin ja ytimiin. Tuuli kääntää Veeran sateen varjon väärin päin kaksi kertaa peräkkäin. Katson kävellessä kuolleita lehtiä maassa. Masentaa. Mieleni täyttää muistikuvat mummolani Pesälän syksystä. Se on elämässäni ollut ainoa paikka, jossa syksy on osoittautunut kauniina. Siellä oli omanlaisensa tunnelma.

Muistan kuinka mukavaa oli mennä saunalle syksyn kylmyydessä ja sieltä myöhemmin takaisin tupaan, jossa mummo leipoi leivoksiaan. Nyt ei ole mummoa, pappaa eikä isääni, jotka kaikki rakastivat Pesälää. Ei ole koko Pesälääkään, en ole siellä enää kuolinpesän myynnin jälkeen käynyt, todennäköisesti koko ränsistynyt tönö on jo purettu. Näitä muistellessa tulee vanha olo. Surullista, että tietyt asiat ovat enää vain muistoissani. Kaikki kuolee lopulta, kuten nämä lehdet. Sinäkin. Minäkin.

Vaikka palelsi päätä,
kestää täytyi.
Ei tullut parempaakaan säätä,
pahemmaksi vain räytyi.

Yksi toisensa jälkeen luovutti
pian oksat olivat paljaat.
Voitonhuuma myrskyä juovutti.
Kuka laittaisi sille valjaat?

Hetken ystävä vieressä sparrasi,
kunnes heltisi senkin ote.
Lehti lujemmin oksaan tarrasi,
ypöyksin, enää auttanut edes sote.

Vaikka kuinka oli lehdellä tarmoa,
niin voimat siltäkin alkoivat ehtyä.
Myrskytuuli ei tuntenut armoa,
eikä katunut, mitä tuli tehtyä.

Hirmuhenkäyksen tuuli lennätti,
jolloin putosi viimeinenkin lehti.
Mutta ennen kuin maahan se ennätti,
niin se matkalla kuolla jo ehti.

Ote isäni runosta ”Viimeinen lehti”. Rauno Laukkarinen, ajankohta tuntematon

Kahvilahetki ei ole tavanomainen. Fiilis ei ole kohdillaan. Ahdistaa. Kahvila on täynnä.

Syön mustikkapiirakkani ennätysajassa. Veeran cookie jää kesken. Katsomme ulos ikkunasta, puhumatta mitään. Hetken päästä käyn kuikuilemassa, kun latteja ei kuulu. Käy ilmi, että joku on vienyt kahvimme. Olisi aika uskomaton sattuma, että joku on ottanut täysin samanlaiset lattet, triplashotilla mokka-kaakaolatte normimaitoon ja pumpkinlatte kauramaitoon, ilman kermavaahtoja. Ehkä joku erehtyi ja luuli tavallisiksi. Saivat vähän ekstraa. Kahvilatyöntekijä pahoittelee ja pyöräyttää meille uudet lattet. Vien kahvit pöytään.

Molempia selvästi ahdistaa. Haluaisin puhua, mutta siitä ei tule mitään. Traumat ovat liian kipeät puhuttavaksi. En kuitenkaan ole tuppisuu-ihmisiä, tai no, miten sen nyt ottaa kun ulkona viitomme keskenämme. On paljon helpompi keskustella maan ja taivaan väliltä, kun keskustelujamme ei voi kuunnella. Istumme hiljaisuudessa, viiton, ”voidaanko puhua?”. Tämäkään aihe ei liity meidän väleihimme, vaan ihan muuhun, mutta jotkin aiheet ovat liian kipeitä kirjoitettavaksi tai edes viitottavaksi. Välillä tuntuu, että puhumattomuus on helpompaa, mutta minulle se ei ole koskaan vaihtoehto.

Ironista kyllä, sen minuutin parin ajan kun olemme hiljaa, kuuntelen sivukorvalla muiden puhetta salaa ulos kahvilan ikkunasta katsoessani. Viereisen pöydän naiset puhuvat parisuhteistaan avoimesti. Naisen ääni kertoo, että mies ottaa kaiken itsestäänselvyytenä ja talon remontoinnin väleissä ei jää aikaa hellyydelle ja ero on tulossa. Tulee mieleen, että ehkä hänenkin pitäisi käydä säännöllisesti kahvilassa miehensä kanssa ystävättärensä sijaan. Ehkä hän onkin yrittänyt, mistäs minä tiedän. Ajatukseni tuntuvat vääriltä, pitäisikö minun edes kuulla näitä juttuja, mietin. Toinen kertoo edellisestä kumppanistaan, että heillä oli samat ongelmat, mies ei panostanut tarpeeksi parisuhteeseen.

Väkisinkin vertailen näiden naisten tilannetta omaamme. Ei meillä ole juuri ollut moisia haasteita, koska puhumme kaikesta ja koko ajan. Mikään tässä elämässä ei ole itsestäänselvää, ei parisuhde, eikä edes itse elämä. Meillä tämä puoli on hanskassa, haasteena on vain kummankin mielenterveys, menneisyys, traumat ja edelleen työstössä olevat pään sisäiset asiat. Mutta parisuhteeseemme nämä eivät liity, koska osaamme puhua ja jakaa vaikeatkin asiat toisillemme. Olemme kartalla. Jaamme toistemme surut ja murheet, ilot ja riemut. Olemme helliä toisillemme, kerromme joka päivä, kuinka toista rakastaa. Syliä ja silitystä saa aina kun sitä kaipaa. Nämä asiat tulevat luonnostaan, joten moinen puhe läheisyyden puutteesta kuulostaa vieraalta.

Havahdyn nykyhetkeen ja ajatukseni siirtyvät pois toisten elämästä omaani. Alamme puhumaan, vaikka vaikealta tuntuu. Pääsemme aiheen ytimeen. Emme me pitkään osaa olla puhumatta, vaikka kuinka ahdistaa. Nyt on elämässä molemmilla liian monta asiaa, jotka stressaavat. On myös monta vanhaa haavaa, jotka ovat auenneet uudelleen.

Trauma ei poistu. Haavat eivät täysin koskaan parane. Elämässä tulee hetkiä, jotka repivät haavat uudelleen auki. Tunteet purkautuvat syyllistämisellä.

Reagoin heti tunteella ja homma meneekin yht’äkkiä riitelyksi. Sanon vääränlaisen sanan. Katson rakastani, jonka silmistä valuvat kyyneleet, joita hän yrittää nopeasti kuivata nenäliinalla, ennen kuin kukaan huomaa. Pahaan mieleen yhdistyvät traumat ja minun sanomani sanat. Vedän sanomiseni heti takaisin ja pyydän anteeksi. En minä sitä noin tarkoittanut.

Jatkamme jutustelua hetken. Kahvit on juotu. Kukaan kahvilassa ei huomaa vetistelyä, mutta haluamme pois sieltä ennen kuin itku yltyy. Joten lähdemme pois.

Kotona pakenen heti koodiin, kunnes kuulen nyyhkytystä makuuhuoneesta. Menen hätiin, otan parhaan ystäväni syliin, silitän ja olemme siinä. Ajalla ja paikalla ei ole enää merkitystä. Kaikki järjestyy, sanon. Uskon todella siihen. Kaikki on järjestynyt siitä kun sanoin tämän ensimmäisen kerran tälle rakastamalleni ihmiselle saman viitisentoista vuotta sitten. Kaikki menee paremmaksi. Karsimme ikävät paskiaiset pois elämästämme ja keskitymme vain asioihin, joihin voimme vaikuttaa. Autamme toinen toisiamme. Se lohduttaa, kun miettii, että meillä on toisemme.

Keskustelemme vielä asiat halki, tällä kertaa ilman sanaharkkoja. Joskus on parempi puhua, kun mielentila on vakaampi. Mutta puhuminen, se kannattaa aina. Tavoilleni uskollisesti, alan miettimään niitä faktoja, joita elämässämme on, joita elämässäni on ollut. Tiedän suurinpiirtein mitä haluan seuraavalta kahdelta vuosikymmeneltä ja niin tietää kumppaninikin. Raha on asia, johon esimerkiksi voin aika hyvin itse vaikuttaa. Mutta on paljon asioita, joille ei voi mitään, esimerkiksi diagnoosit tai muiden ihmisten toiminta. Ne pitää hyväksyä. Ikävät ihmiset voi karsia pois elämästä, ketään ei ole pakko seurata somessa, eikä paskaa tarvitse sietää.

Keskustelemme parista isosta päätöksestä ja tulevasta viikosta. On taas hyvä olla, kun olemme samalla viivalla.

Nyt tuntuu, että sunnuntai voi vasta alkaa. Kello on vähän yli kolme. Asiat ovat jotenkin taas tasapainossa, tai ainakin sinne päin. Mikään ei voi olla koskaan täydellistä tässä elämässä, mutta hyvää tilannetta voi aina tavoitella.