Perjantai, joka tuntuu lauantailta. Mutta onkin pitkäperjantai. Nukun mielestäni pitkään, mutta yllätyksekseni herään yhdeksältä. Melkein normiaikaan. Unta kertyy paljon, koska olen simahtanut ilman efforttia puoli kahdeltatoista. Hyvä niin. Kerrankin.
Työasiat jännittävät, joten teen pari tuntia taulukkolaskentaa. Ei malta oikein päästää irti vielä arjesta. Päätän lähteä juoksemaan, jotta unohtaisin.
Kymmenen kilometrin lenkki ja Kesken kaiken kuunneltu loppuun. Keskellä metsää pääsee itku, niin paljon kirjan kirjoittajiin ehdin tutustua kuunnellessa. #FuckCancer. Pistän viiden tähden arvion ja jatkan seuraavaan kirjaan.
Kirja jää kuitenkin mietityttämään. Siinä pohditaan hienosti vääjäämätöntä kuolemaa, vaikka se onkin lähempänä syöpäsairaalla. Kirjailjiat muistuttavat hyvän elämän elämisestä. Pohdin, mitähän sellainen on? Se on varmasti jokaiselle omanlaisensa. Minulle hyvä elämä on tätä datailua ja metsässä juoksemista.
Kaikki päivät eivät voi olla yhtä juhlaa, mutta hyvän elämän voi mielestäni saavuttaa kauan ennen kuolemaa. Oivalluksia täytyy kuitenkin tehdä. En itsekään vielä täysin tiedä mitä se on, mutta tiedän, että enimmäkseen olen tyytyväinen. Kunhan vaan muidenkin läheisteni elämä asettuisi urilleen jossain kohtaa.
Lenkin jälkeen suihkuun ja eilisen pizzanjämät naamariin. Sitten Manun kanssa ulos ja karkkikauppaan. Kymmenenvuotias ei ole liian vanha pomppimaan lätäköissä. Manun touhuilun katselu ilahduttaa minua. Jotenkin tykkään valtavasti siitä, että hän on onnistunut säilyttämään lapsenomaisuutensa, vaikka kasvaa hurjaa vauhtia. Kunpa ei kasvaisi liian nopeasti.
Nyt Overwatchin maailmaan.
Tässä kirjoituksessa on 265 sanaa.
Vuosi sitten tänä päivänä
Aivan finaalissa
Aamun hieronta-aika peruuntuu. Vatsatauti. Olen iloinen, en sairastelun vuoksi (se on aina ikävää), vaan vapautuneen ajan vuoksi. Tunti lisää ei silti hirveästi auta, kun pitäisi saada liian paljon liian pienen aikaikkunan sisällä valmiiksi.
Pikakelaus iltaan. Hurja 09-21 päivä. Vielä kerran kiitos Juhalle avusta. Luulin olevani yksin ja ahdisti 5000%, mutta saatiin tarjous puserrettua kasaan.
Energiamäärä 2%. Yritän silti kirjoittaa. Olen syönyt viimeksi joskus lounaalla. Varmaan turvauduttava taas Wolttiin.
Nyt on jotenkin hullua. Oma vikani varmaan, kun viikko on tullut ahdettua täyteen tehtäviä, työpajoja, palavereja. Yksi ihminen ei ehdi hoitamaan markkinointia, laskutusta, taloutta, projektinhallintaa, tekniikkaa, myyntiä, henkilöstöä, asiakaspalvelua ja liiketoiminnan suunnittelua. En silti halua valittaa, sillä pidän jokaisesta näistä. Se ei ole mikään salaisuus, että olen henkeen ja vereen yrittäjä. Ja työnarkomaani. Ja perfektionisti. Ja varmaan jonkin sortin autisti.
Kaikkea voi onneksi aina optimoida. Tänäänkin olen tehnyt suunnitelmia tulevaisuuden varalle muistiinpanojen ja Excelin muodossa. 18 suoritettua tehtävää ei edes ylitä päivän keskiarvoa, mutta tänään niistä puolet ovat olleet jättimäisiä möhkäleitä, joista pisimmän suorittamiseen on kulunut aikaa lähemmäs kolme tuntia.
Hengähdän. Rintaa pistää, eikä vain vertauskuvallisesti. Mikähän jumi lie, toivottavasti ei mikään sydänkohtaus kuitenkaan.
Huono merkki on, että on jäänyt useamman aamulenkki välistä ja toisinaan en ole ehtinyt syödä aamupalaakaan. En meinaa saada unta helposti, vaikka väsyttäisi ja herätessä taas nukuttaisi.
Tekemisen tulos (myynti ja laskutus) näkyy ilahduttavasti ja välittömästi vähintään firman kassassa. Hyvä boogie jatkuu.
Välillä kuitenkin toivon, että ehtisin olla myös lasten ja vaimon kanssa. Työn pitäisi olla kakkonen, nyt se on monesti kiilannut ykköseksi. Huomenna tyttäreni täyttää 14. Kun palaveri loppuu kello 17, on aika keskittyä häneen. Haemme sushia niin paljon, että se ei lopu kesken. Mutta nyt loppuu ajatus kesken. Olen aivan finaalissa…
Huomiseen.
