”Onko aina pakko tietää?” tokaisee puolisoni, kun sushia syödessäni kerron, että olen unohtanut tarkistaa edellisyön älysormuksen mittaaman unen analyysitiedot. ”On”, vastaan, ja totean heti perään ”Kahdeksan tuntia ja kaksikymmentä minuuttia unta, ihan hyvä”.
Säännöllinen unirytmi on toiminut varsinkin nyt kun olen luopunut aamulenkeistä. En saa aamun ulkoilua mahtumaan kalenteriin millään, enkä halua leikata yöunistani. Parempi ajoittaa treenit keskelle työpäivää tai illalle. Pakko saada joku struktuuri tähän, mutta aamujani en voi mitenkään tunkea täyteen.
Ihan hullu päivä taas. Pelkkiä palavereja. Ei ehdi paljon miettiä välissä. Ihan sama. Illasta kävelylenkille ja höpötystä Juhan kanssa. Sancho ja Pancho, Jobs ja Wozniak, Rolle ja Juha, mitä näitä on…
Keskiviikko on ollut minulle hyvä, mutta illasta iskee ahdistus kun mietin taas liikaa. Onneksi aamulla on terapia.
Tässä kirjoituksessa on 141 sanaa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (22:27) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Dies Lunae
Päivän omituinen fakta: Dies Lunae on latinaksi Maanantai ja sanassa on englanninkielinen sana: Kuolee. Sattumaako?
Aamun tehtävälista näyttää 62 tehtävää. Vaikka hetki menee ennen kuin pääsen taas tilanteen tasalle, päivä sujuu hienosti. Hieman ahdistaa ja väsyttää tämä arjen alkaminen.
Ilta venähtää koodailussa ja löydän itseni väsyneenä nakuttamassa päiväkirjaa keittiössä. Viime aikoina minua on vaivannut öisin kummalliset ahdistuskohtaukset. Tulee se selittämätön, kammottava ajatus päähän, että olisi kamalaa, jos ei olisi olemassa. Vaikka ajatuksen ei pitäisi pelottaa tai tuntua miltään, se kauhistuttaa näin tietoisena ja ajattelevana olentona. Jännä, että ajattelin ihan samoja asioita lähes päivälleen kaksi vuotta sitten. Ja taas mennään.
Nyt. Keskityn tähän hetkeen. Eli teen sen fakin iltapalan ja katson uusimman The Last of Ussin.