Tätä tekstiä pitää oikein synnyttää. Se ei johdu siitä, etteikö tekstiä syntyisi, vaan siitä, että väsymys on valtava ja ajatus ei kulje niin hyvin kuin haluaisin. Yleensä kirjoitan päivän lokin alle kymmenessä minuutissa. Tätä sivua olen tuijottanut jo tovin.
En anna ajattelun kankeuden haitata. Yritän parhaani. Tätä minä teen. Kirjoitan. Olen, elän, hengitän, ajattelen ja kirjoitan. Joka ikinen päivä. Voi, kunpa saisin kirjoittaa sen kirjan joskus. Minulla on paljon ideoita. Vaikka jotain autofiktiota, jos ei muuta. Olisi ihan huikeaa saada kustannussopimus. Viimeksi kirjaideani hylättiin kahdesti. Kuudenentoista kustantajan jälkeen en jaksanut enää yrittää ja omakustanteeseen ei riitä aika ja energia. Mutta kirjoittaa osaan. Nykyään jopa uskon siihen. Samaa sanoivat monet kustannustoimittajat. Ja Pekka Sauri. Se merkitsee minulle paljon.
Palaan tähän päivään. On torstai ja aamu alkaa terapialla. Terapiapäivän jatkeeksi teen töitä iltaseitsemään asti. Taas tämä menee tähän. Elämää aikakoneessa.
Nyt kuitenkin tuntuu, että haluan kirjoittaa lisää. Pääni on täynnä ajatuksia, jotka on saatava ulos. Olen paremmassa vaiheessa elämässäni. Vaikka paljon on meneillään, suurin osa on hyvää. Enää on pari pientä miinusta, jotka nekin muutan plussaksi pian. Minua ei pitele enää mikään. Joskus olisi mukavaa kirjoittaa ilman suodatinta, mutta pseudoteksti on kivaa sekin. Jotain rispaantuvan punaisen langan tapaista. Se riittää.
Tuntuu usein, että päivät toistavat sitä samaa, itseään, viikosta toiseen. Mutta toisaalta aika paljon uuttakin tapahtuu. Ja aika paljon asioita menee eteenpäin. Uskon jollain tapaa ”karman lakiin”, siihen, että hyville tyypeille tapahtuu hyviä asioita. ”Hyvä” on suhteellista, mutta minulle se tarkoittaa, että elämässäni ei ole mulkvistejä. Ei nyt tai tulevaisuudessa.
Olen joskus ollut kynnysmatto ja sietänyt paskaa. Ajatellut, että on hyvä kasvattaa paksumpaa nahkaa tai välttää konflikteja. Että vaikkapa verisukulaisuudella tai jollakin muulla mukatärkeällä ominaisuudella olisi ihmissuhteen kannalta jotain isompaakin merkitystä. Tai että minusta ei ole mihinkään, muut tietävät paremmin. Tai että minä en ansaitse mitään hyvää. Ahdistuksen ja masennuksen pitkään kaikunut itseinho, liiallinen kiltteys, itsetunnon ja itseluottamuksen puuttuminen ovat monesti elämässäni aiheuttaneet sen, että dominoivemmat osapuolet ja jopa mulkerot pääsevät niskan päälle.
Vaikka kukaan ei olisikaan ollut minua kohtaan ikävä, en ole uskaltanut tuoda ajatuksiani kovin vahvasti esille. En ole halunnut jeesustella, vääntää tai toistaa itseäni. Mutta viime vuosina olen nostanut päätäni, kerralla ja korkealle, alkanut uskomaan itseeni, kertomaan kuka olen ja mitä osaan. Olen yllättänyt itseni monta kertaa. Olen opetellut jopa olemaan ylpeä tekemisistäni. Olen opetellut riemuitsemaan itseni ja muiden tekemisistä. Olen opetellut nauttimaan taidoistani ja persoonastani. Olen opetellut keskittymään positiivisiin asioihin.
Haluan asettaa asiat perspektiiviin. Siispä laitan tähän joitakin otteita päiväkirjoistani menneisyydestä:
Tunnen itseni rumaksi, epäonnistuneeksi luuseriksi. Haluan olla joku muu. Välillä en ole sinut itseni kanssa. Tälle ei vain voi mitään. Asiat eivät voi olla huonommin.
9. huhtikuuta 2006
Istun tietokoneella. Vettä sataa ja on pimeää. Mietin elämääni pitkään ja hartaasti. En halunnut olla pienenä palomies, enkä poliisi – saati sitten veturinkuljettaja kuten isäni.
Haluanko oikeasti tehdä pelkkiä www-sivuja työkseni, kun en keksi muuta? Haluan www-sivujen olevan viihdyttävä harrastus, ei stressaava ammatti. Voinko päästä koskaan opiskelemaan haluamani paikkaan?
Tiedän, isä sanoisi ”mitä minä sanoin”. En halua raskaaseen työhön, mutta kaikkihan siihen joutuvat. Unelmoin liikaa täydellisestä elämästä, kunnes tipahdan pumpulipilven päältä takaisin maan tasalle ja tajuan miten sisällötöntä ja turhaa elämäni on. Minulla ei ole tietokoneiden lisäksi muita harrastuksia. Mitään harrastuksia. En osaa lakata ajattelemasta lomaa tai viikonloppua. Ja kun ajattelen lomaa, tiedän jo miten tyhjä siitäkin tulee ja masennun lisää.
Mikään ei tunnu miltään.
Päivä vaihtuu uuteen ja väsymys porrastuu lisää. Olen tuhlannut kaikki rahani. Olen hulttiopoika muutenkin. Miksi edes synnyin?
Yksinäisiä kyyneliä. Ystävät eivät ole soittaneet tai edes laittaneet viestiä. Turvaudun IRC-maailman ystävällisiin hyypiöihin, angstaan kanavilla tai yritän tukahduttaa tunteeni katsomalla elokuvia, sarjoja tai YouTuben iloisia videoita. Mutta lopulta muistan taas kaikki kurjat ja ikävät asiat.
Töiden jälkeen minulle jää kaksi tuntia vapaa-aikaa, ellen halua olla seuraavana arkipäivänä väsynyt. Jos yritän päiväunia, nukun aamuun asti, jonka takia ei huvita nukkua, mutta toisaalta ei myöskään valvoa.
Kaikki kaatuu päälle. En jaksa enää stressata.
25. syyskuuta 2007
Synkkyys ottaa minua kädestä kiinni illalla. Toisella ystävälläni Väsymyksellä on varmasti myös osaa ja arpaa henkiseen tilaani.
Yksinäisyys. Kello lähentelee yhtätoista illalla ja juon kahdeksatta kupillista mustaa kahvia, vaikka tiedän, että on taas herättävä kuuden ja seitsemän välissä.
Nukahdan kolmen ja neljän välillä, vaikka kofeiinia virtaa varmasti vielä elimistössäni. Herätessä en tunne itseäni.
Kahden tunnin yöunilla ei pitkälle pötkitä. Olen tyhmä kun valvoin.
Lähden juoksemaan kokispullo kainalossa, kerkeän bussiin. Istahdan linja-auton penkille. Nukahdan.
Töissä teen aamulla muutaman MSI-paketin ja laitan kahvia tippumaan. Tietokoneella istumista, paketointia, kahvia, irkkaamista, atk-tukea… haukotus. Minä tämän väsymyksen syypää olen. Minä. Tekemistä kyllä riittää ja viihtymiskerroin on korkealla, mutta väsymys ei edistä asioita.
Kahvitauolla saan nykyään jopa suunvuoron, mutta olen yhä suurimman osan ajasta hiljaa. En voi olla ajattelematta mitä muut minusta ajattelevat. Siksi en avaa suutani tai osallistu keskusteluun, vaikka olen ylläpidossa ja vaikka tietäisin asioista. Ei siellä puhuta pelkistä raudoista, PCI-väylistä tai trackereistä, ei. Aiheet vaihtelevat järjestelmän ylläpidosta kaljan hintaan, yliopistokritiikistä ja kyynisestä maanittelusta metallimusiikkiin. En vain jostain syystä tunne kuuluvani 20-30-vuotiaiden veteraaninörttien joukkoon. Mukavia ihmisiähän he ovat, mutta mieluummin kuuntelen hyviä ja hauskoja juttuja, ainakin toistaisksi. Kahvi se taitaa kahvitauolla olla pääasia. Paskan puhuminen on sitten se kermainen kuorrute siinä päällä.
Oikeitakin töitä pitäisi jossain vaiheessa aloitella. Muutamalle bändille on tulossa kotisivut, tekijänä minä. Olen positiivisesti yllättynyt kun kuulin että minua oli suositeltu muusikoiden.netissä. Ehkä minusta sittenkin on johonkin. Ehkä sittenkin osaan jotain. Ehkä sittenkin osaan tehdä sivuja. Ehkä sittenkin olen edes vähän pätevä kirjoittaja. Ehkä sittenkin minua arvostetaan. Ehkä sittenkin pääsen joskus Sunny Beachille pois täältä Suomesta masentumasta. Ehkä sittenkin elämä hymyilee. Samaa lorua kuin aiemminkin. Ehkä sittenkin. Tai sitten ei.
27. elokuuta 2007
Tällaisia tekstejä löytyy vuosien 2007 ja 2013 välistä paljon. Masennukseni tuolloin kehittyi niin pitkälle, että kerran kävi lähellä. Uskon vahvasti siihen, että perheen ja yrityksen perustaminen pelastivat minut itseltäni. Ahdistuneisuushäiriö jäi, mutta se on ollut ainakin tämän uusimman terapiakauden myötä enemmänkin voimavara. Olen oppinut paljon itsestäni, peloistani, traumoistani ja elämästäni ratkaisukeskeisen psykoterapian avulla.
On tämä ollut huikea matka. Persaukisesta syrjäytyneestä itsemurhariskisestä leipäjonon asiakkaasta kohtuullisen menestyväksi keskiluokkaiseksi yrittäjäksi. Vähävaraisten ghetto-kaupunkialueen rähjäisestä kämpästä keskustan kattohuoneistokolmioon. Kelan maksusitoomuksista viisinumeroisiin nettovarallisuuslukuihin. Unettomasta kofeiinia ja alkoholia liikakäyttävästä puliukosta trikoisiin pukeutuvaksi täysraittiiksi juoksijaksi. Alistuvaisesta itseään lyttäävästä hissukasta oman arvonsa tuntevaksi teknologiajohtajaksi.
En halua olla omahyväinen, mutta uskon, että niin pitkään kuin olen rehellinen ensin itselleni ja sitten muille, ei voi mennä mikään pahasti pieleen. Olen lempeä, yritän ainakin. Niin itselleni kuin muillekin.
Dude on jotain mitä olen saanut tehdä intohimolla toukokuusta 2013. Vaikka olen paiskinut kymmenen vuotta täysillä töitä, tuntuu että vasta nyt olen vihdoin saavuttamassa sen pisteen missä olen aina halunnut olla. Nyt on mukavaa. Tästä on tie vain parempaan. Minua ja meitä ei pitele enää mikään. Pelkkää posia ja yhdessä tekemistä. Hele-vetin hyvä.
Luen aikaisempia tekstejäni yli kymmenen vuoden takaa, syksyltä, viime vuodelta ja parin vuoden takaa. Olen kirjoittanut nettiin 25 vuotta yhtäjaksoisesti. Miten tämä aika vaan kuluu?
Minulla on hyviä ajatuksia, mutta viime aikoina olen opetellut olemaan ajattelematta mitään ylimääräistä. Siksi tähän väliin mainos: Waking Up. En uskonut, että minusta olisi meditoijaksi, mutta Sam Harris on kyllä yliveto. Kymmenminuuttisen hetken aikana saa upeasti pään nollattua. On hienoa ottaa negatiiviset asiat ja antaa niiden olla. Hyväksyä. Hengittää. Sisääään. Ulos. Ja mieli tyhjenee.
Tänään olen opetellut hyväksymään, että on asioita joihin en voi itse vaikuttaa tai joita en voi muuttaa. Pitää hyväksyä, että tällaisia oman kontrollin ulkopuolella olevia asioita tulee aina olemaan elämässä, niistä ei pääse eroon. Parempi siis keskittyä niihin asioihin, joista tulee hyvä mieli ja joihin voi oikeasti vaikuttaa.
Epävarmuuden hyväksymisen harjoittelua, lauantaina, 5. elokuuta 2023
Tulipas pitkä teksti.
Pimeydestä valoon.
Ja huomenna on jo perjantai.
❤️
Tässä kirjoituksessa on 1462 sanaa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (23:39) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Firma. Elämä.
Päivä on liian pitkä. Aivan liian pitkä. Unilla piti olla jo ajat sitten. Työpäivän jälkeen omistajien palis ja loppu on historiaa. Olen tämän päivän osalta maaliviivalla. Tai itseasiassa sen ylittäneenä, kaikkeni antaneena.
Paljon olisi sanottavaa, vaan ei ole energiaa. Tytär papattaa ovensuussa kotiin tultuani, vaikka nukkumaan pitäisi olla menossa. Näen hänet kolmevuotiaana. Suloista. Yllätyshalaus väliin ja sanomaan pojallekin vielä hyvää yötä.
Huomenna uusiksi.
