Nukun tällä kertaa tahallani kahdeksaan asti. Heti helpottaa. Kyllä sillä tunnilla on merkitystä. Ehkä unirytmini asettuu tosiaan vähän myöhäisempään. Tuntuu, että tunnen itseni todella huonosti välillä, enkä osaa kuunnella kroppaani yhtään. Ainaiset, samat ongelmat ja haasteet.
Huomaan heti aamusta, että päivä ei suju yhtään kuten olen suunnitellut. Auttelen työporukkaa mielelläni, mutta kaikki aika menee projektien pyöritykseen. Tahtotilani on, että voisin jättää proikkarointia vähemmälle ja siirtyä markkinoinnin ja digitaalisen myynnin puolelle, koska saan numeroista ja liiketoimintashowsta eniten kiksejä. Meillä on niin paljon tykinruokaa ja niin paljon potentiaalia lentää sinne kuuhun asti. Nyt ollaan vasta matkalla. Onneksi tähän tarjoutuu mahdollisuuskin todennäköisesti marraskuusta eteenpäin.
Vapaa-aikaa ei jää juuri tänäänkään. Paitsi keskiviikkoyhdessäolo puolison kanssa lounaalla. Olen sushia mutustellessani enimmäkseen muissa maailmoissa. Ajatukseni risteilevät työn ja elon kurjuuden välillä. Tätäkö tämä todella on? Muuttuuko tämä koskaan vähemmän kiireiseksi? Haluanko todella olla koko ajan näin poikki? Haluanko todella itse tehdä tätä näin, vaikka nautin työstäni valtavasti?
Univelkaisena ja ahdistuneena tuntuu, että päivät toistavat vain toinen toistaan ja ovat kopioita toisistaan. Silloin tulee etiäiset siitä kamalasta dissosiaatiovuodesta 2013, jolloin en kokenut omaa elämääni tai edes perspektiiviäni omakseni. Nyt ei olla lähelläkään sitä mustaa kuilua, mutta välillä tulee flashback silloin, kun tulee se fiilis, että on jumissa henkisesti ahdistuksensa kanssa. Ei minua edes nyt ole niin paljon ahdistanut, mutta sellainen tietty tylppä väsymyksen ja ahdistuksen sekoittuminen aiheuttaa tätä.
Triggerivaroitus, seuraava video ei sovi ihmisille, jotka ovat kärsineet tai kärsivät jonkinasteisesta dissosiaatiohäiriöstä.
Päivän katkaisee pojan oppimissuunnitelmakeskustelu koululla. Sekin meinaa vähän venähtää, kun jäämme juttelemaan mahdollisista neuroepätyypillisyyksistä ja autismin kirjon asioista. Pojalla on isoja haasteita eri asioiden hahmottamisessa. Déjà vu -fiilis, tästä on keskusteltu miljoona kertaa aikaisemminkin. Suostumme, että koulupsykologi lähtee tarkkailemaan tilannetta.
Koska jatkan hommia heti kotiin päästyäni, ilta on pitkällä töitä lopeteltaessa. Hitto. Ahdistaa, kun lenkitkin jääneet väliin. Ei vaan jaksa eikä kerkiä. Ei vaan pysty.
Haluaisin sanoa, että loppuillan relaan. Mutta en näköjään osaa.
Tässä kirjoituksessa on 390 sanaa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (18:38) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Kuukauden toinen tiistai
Herään tärinään. Kuurosokean vaimoni voimakkaalla värinätoiminnolla toimiva herätyskello säikäyttää tällä kertaa lievästi. Nukahdan saman tien uudestaan, mutta tyyneyttä ei kestä kauaa, kun tärinälaitteen torkkutoiminto tärähtää päälle. Vaimo on noussut sängystä, enkä tietenkään unenpöppörössä löydä koko vehjettä mistään sängyn uumenista. Makaan tonnin seteli -ilme kasvoillani ja viestitän rouvalle:
Olisi pitänyt uskoa täristintä ja nousta ylös, sillä seuraavan kerran silmät avattuani olen autuaan myöhässä. Yhdeksältä alkaisi palaveri ja sitä ennen pitäisi käydä suihkussa, pestä hampaat, ottaa vitamiinit, pukea päälle, syödä aamupala. Joudun skippaamaan lenkin ja aamupalan. Jollakin ilveellä ehdin R-kioskin kautta tasaksi pajalle. Kolmioleipää ja kahvia naamariin neukkarissa ja päivää käyntiin…
Kellon viisarit vilistävät nopeasti. Päivä vaihtuu iltaan, työntekijät lähtevät kotiinsa. Jään Timin kanssa toimistolle, koska tänään on kuukauden toinen tiistai, eli palvelinten kuukausittainen huoltoikkuna.
Saamme rutiinipäivitykset valmiiksi noin tunnissa, mutta päätämme kuitenkin vielä lähteä selvittelemään optimointiasioita. Olemme varanneet aikaa enemmän kuin viimeksi ja vaikka jo väsyttää, into kokeilla uutta on liian kova. Cloudflaren CDN osoittautuu nerokkaaksi keksinnöksi.
Koko aamupäivän olo on ollut väsymykseltään ahdistava, mutta iltaa kohden aikaan saamisen taika on kääntänyt fiiliksen positiivisen puolelle. Tästä tekemisen paljoudesta on seurannut ikävänlainen univajeen kierre, enkä muista enää milloin viimeksi olen nukkunut hyvin… Pelkkä väsymys aiheuttaa itsessään ahdistusta, mutta itsensä kiireisenä pitäminen lievittää sitä. Pitäisi silti välillä pystyä rentoutumaankin välissä. Nyt se on ollut vaikeaa.
Pääsen kotiin kymmenen aikaan. Päätän, että en enää avaa tietokonetta, vaikka kovasti houkuttelisi jatkaa koodailua. Eiköhän sitä huomenna taas kerkiä.
Kasvien kastelu, lamppujen asennus käytävään, äänikirjan kuuntelua ja pyykkien kuivumaan laittamista… Vapaa-aikaa ei juuri jää, kun kello on jo 23:53. Ehkä silti laitan vielä jonkin sarjan pyörimään.
Nyt on aivan liikaa tekemistä ja vauhtia. Hengittäminen unohtuu. Ensi viikon syysloma tulee tarpeeseen.
