Unta karkeasti 3:30-10:30, eli noin 7 tuntia. Kyllä on mennyt kummalliseksi taas tämä unirytmi ja nukkuminen. Olen koko päivän toivonut, ettei iske migreeni, kun päässä tuntuu oudolta. Onneksi vielä toistaiseksi kaikki hyvin.
Koronahommat ovat helpottaneet jo eilen sen verran paljon, että uskaltaudun ulos puolen päivän jälkeen. Vaimo on odottanut taas koko viikon, että päästään kahville.
THL:n ohjeiston (2023) mukaan töihin voi palata, kun oireet ovat selvästi vähentyneet ja kuume on poissa. Yleensä tähän menee 3–5 päivää. Infektion jälkeinen ärsytysyskä tai nenän tukkoisuus ei ole este arkeen palaamiselle. Työpaikat voivat antaa omia ohjeita. Etätöiden teon mahdollista kannattaa hyödyntää kun se on mahdollista.
Kahvilla on mukavaa. Jotenkin aika pysähtyy. Höpöttelemme niitä näitä ja totean ääneen, että olo on kuin olisin Marsissa. Ihmiset ahdistavat. Viereisessä pöydässä joukko opiskelijatyttöjä tekee töitä papereineen ja Macbookkeineen. Toisessa nuoriso juttelee kovaan ääneen. Espresso Housen ämyreistä soi ärsyttävä biisi. Tuntuu, että en pysty keskittymään keskusteluun ensin, mutta sitten uppoudumme erilaisiin aiheisiin Braille-pistenäytöistä saavutettavuuteen. Lopulta juttelemme Mastodonista, sen käyttöliittymäsuunnittelusta ja muista nörttiaiheista.
Kun kävelemme kahvilta kotiin, fiilis on hyvä. Päässä tuntuu jokin outo vanne, kuten koko päivän on tuntunut, se ei kuitenkaan kehity mihinkään. Ehkä se on tuo valvominen ja huono syönti. Ei tämä kuitenkaan ole mitään epätodellisiin oloihin, krapuloihin ja migreeneihin verrattuna, joita olen elämäni aikana kokenut.
Kesken kävelyn pysähdyn. Viiton vaimolleni siitä, että miten kirjat ja nykykulttuuri opettavat, että kumppani valitaan parhaiden ominaisuuksien mukaan, joita ovat muunmuassa terveys, liikunnallisuus, ulkonäkö. En ymmärrä tätä maailmaa. Mielestäni ihan ensimmäisenä tulee aaltopituus, sen jälkeen vasta muut asiat. En minä ajatellut ensimmäisenä toisen ihon laatua tai painoa. Tärkeintä oli se, miten hyvin ymmärsimme toisiamme. Kerron tästä ajatuksesta ja vaimoni on samaa mieltä. Aaltopituus ja avoimuus ensin, sitten vasta muu. Totta kai tärkeää on myös se, että pidämme toisiamme hyvän näköisinä ja söpöinä, mutta järjestys on oleellista. Ehkä tämä puheenvuoro on enemmänkin rakkaudentunnustus, kuin mitään muuta. Hyvä olla näin.
Eniten minusta tuntuu, että saan olla oma itseni. Ja hän saa olla oma itsensä. Ei tarvitse esittää tai peitellä mitään. Saa olla aivan sekaisin, nolo tai kujalla, tai mitä vain. Ja se on ihan OK, enemmän kuin OK, suotavaa. Saan olla erakkoluonne ja misantrooppi, saan viihtyä viikon sisätiloissa, saan haista paskalta, saan olla vapaasti nörtti ja koodata läpi yön, saan olla yrittäjä, saan tehdä asioita omalaatuisella tavallani, saan obsessoida komentojen ja pikseleiden suhteen, saan pelata videopelejä ja vastavuoroisesti ymmärrän puolisoni viehtymyksen lankoihin, väreihin, Tähtien Sota -hahmoihin ja tekstipohjaisiin viestintätapoihin. On ihana tunne, että saadaan olla omia ihmisiämme, oman elämämme herroja, mutta silti elää tätä yhteistä nörttiarkea kahdestaan. Sydänhymiö tähän.
Ensi viikko stressaa, koska yksi avainpelureistani joutuu armeijan harmaisiin (vai vihreisiin? en sivarina mistään mitään tiedä) kertausharjoituksiin. Se tarkoittaa todennäköisesti itselleni pidempiä päiviä. Samalla viikolla on tettiläinen, paljon palavereja ja liian monta saittijulkaisua. Mutta tätä ei auta miettiä nyt. On sunnuntai ja chilli musiikki soi.
Taidanpas koodata ja pelata, ajatukset muualle…
Tässä kirjoituksessa on 566 sanaa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (16:19) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Lauantain syvällisyydet
Vihdoin lenkki kulkee vähän paremmin. Strava kuitenkin muistuttelee, että viikon intensiteetti on ollut liian kova.
Olen viime aikoina jostain syystä lukenut taas syöpäsairaiden päiväkirjoja, viimeksi Kutsumaton vieras ja sen jälkeen Mona-Liisa. Ehkä se on tämä syksyn ajankohta, näinä aikoina isäni sairasteli vaikeimmin loppuvuotta kohden ja tulee muistoja mieleen.
Jotenkin on merkillinen ajatus, että ihminen havahtuu lähestyvään kuolemaansa vasta sitten kun jokin pysäyttämätön sairaus tulee vastaan. Kuolemaan pitäisi osata suhtautua luonnollisesti ja hyväksyen jo paljon aikaisemmin, koska kaikki me kuolemme. Mutta se on vaikeaa. Maastohiihtäjä-muusikko Mona-Liisa Nousiainen oli kuollessaan 36-vuotias. Ei kolmekymppisenä vielä halua poistua tästä maailmasta. Olen yrittänyt itse ajatella, että kaikki tästä eteenpäin on bonusta. Haluan suhtautua kuolemaan niin, että se ei järkytä, ja että elämä on mielekkäämpää.
Kun päähän tulee ajatus ja ahdistus siitä, että niin paljon pitäisi vielä tehdä, pysähdyn hetken. Miten niin pitäisi? Kuka käskee? Oma sisäinen ääni se siellä itseltään taas vaatimassa asioita. Ei minun sitä kirjaa tarvitse nyt kirjoittaa, jos ei tunnu siltä. Ei minulla ole levy-yhtiötä, joka vaatisi musiikin tekemistä. Oleellista ovat ainoastaan asiat, joita juuri nyt haluan tehdä. Sitä ovat kotona ajan viettäminen, läheiset, viihde ja yrityksen vauhdittaminen.
En ole loputtomiin elossa, joten totta kai toivon, että minä ja läheiseni saisivat elää hyvää elämää ja siihen tähtään päivä päivältä. Esimerkiksi raha mahdollistaa asioita, enkä halua enää sitä tilannetta, että se loppuisi kesken.
Mutta ennen kaikkea on tärkeintä nauttia elämästä riippumatta siitä paljonko rahaa, aikaa tai meriittejä on. Se on (toivottavasti pitkä) matka, kunnes kuolee. Se on kuin hyvä elokuva, joka on nautinnollinen, kunnes se loppuu. Näitä ajatuksia olen pohtinut täällä lokikirjassa miljoonaan kertaan, mutta silti: Itseään on hyvä muistuttaa tästä aina kun voi.
