Kun luen tämän viikon omaa lokiani, huomaan, että en ole oikein jaksanut kirjoittaa. Viime viikon sunnuntain ja maanantain migreeni-postdrome -kohtauksen jälkeen viikko on mennyt nopeasti siinä samassa suppilossa. Viikko on ollut monella tapaa raskas. En edes tiedä miten siinä nyt vaan kävi niin, että buukkasin kaksi jäätävän isoa asiaa samalle viikolle – puhuminen yleisön edessä ja juoksukilpailuun osallistuminen. Saattoipa olla niin, että jompaa kumpaa ajankohtaa ei ollut vielä tiedossa silloin kun asiaa suunniteltiin. Voi olla, että ajankohdasta riippumatta valitsen ensi vuonna jomman kumman – tai en kumpaakaan.
Kelataanpas eiliseen. Perjantaina lähden aamulla aikaisin matkaan. Kahdeksan tunnin yöunien jälkeen olo ei tunnu ollenkaan levänneeltä. Aamuseitsemän junassa vatsa menee sekaisin ja tulee huono olo, syynä joko VR:n paska kahvi, stressi tai molemmat. Hikoiluttaa, joudun ottamaan hupparin pois päältä. Navy blue -t-paitaani koristaa pikseleistä koostuva velho ja teksti ”open sourcerer”, olen ostanut paidan nimenomaan tätä päivää varten netistä, tulenhan puhumaan open sourcesta englanniksi WordCamp Finland -tapahtumassa.
Junamatka menee melko nopeasti. Yritän tehdä töitä, mutta nettiyhteys ei toimi kunnolla edes hotspotilla, joten viimeistelen sen sijaan vain slidejäni. Tampereella kävelemme suoraan tapahtuma-alueelle Tampere-talolle trimedialaisten perässä.
Jäämme aulaan höpöttelemään ja joku pyytää minut heti jutuille. Huomaan puhuvani englantia parin tyypin kanssa, joita en tunne entuudestaan. He kuitenkin tietävät minut ja osaamiseni. Hihasta vetää myös tyyppi, jonka puolison tiedän musa- ja wp-piireistä. Kertoo fanittavansa minua ja firmaani, olen häkeltynyt ja imarreltu. Tämän jälkeen en oikeastaan pääse kovin montaa metriä pidemmälle, kun aina joku moikkaa tai pysäyttää. Tunnen samalla ylpeyttä siitä, että minut tiedetään, samalla haluan vajota maanrakoon.
Välissä joudun ottamaan Maxaltin, päänsärkyä pukkaa. Alan taas syyttämään itseäni, vaikka se on viimeinen mitä migreenissä kannattaa tehdä. Väsymys, stressi, matkustelu, ihmiset, väärin hengittäminen, niskajumit, ilmankosteus, kahvi, kaikki kontribuoivat yhdessä migreenin syntyyn ja vaikka kaikki aspektit olisivat kunnossa, se voi silti tulla. Onneksi lääke auttaa tällä kertaa, eikä migreeni tulekaan. Luoti väistetty, taas.
Ehdin katsoa ehkä yhden esityksen, kun koittaa jo lounas. Syömme all vegan -lounaan ja sitten minun pitääkin jo kiiruhtaa Maestro-saliin laittamaan Keynoteani valmiiksi. Ei jännitä niin paljon kuin ennalta odotan, on oikeastaan ihan hyvä olla. Yleisöä lappaa saliin. Ja lisää. Ja lisää. Vähän jännittää. Mutta ei liikaa.
Aloitan puheeni. Unohdan saman tien muistiinpanoni, mutta tällä kertaa se on hyvä merkki, koska olen jo flowssa. Ajatus luistaa. Kun kellottaja näyttää viiden minuutin merkin, huomaan olevani myöhässä. Joudun hieman tiivistämään markkinointisliden matskua, jotta ehdin puhua loppuun. Thanks, yleisö taputtaa. Onnistuin. Pari hyvää kysymystäkin sieltä tulee. Hommahan toimii.
Esityksen jälkeen on henkinen akku tyhjä. Lähden pois tapahtuma-alueelta, enkä jää katsomaan viimeisiä puheita, sen sijaan menen muiden dudelaisten kanssa kuppilaan. Tilaan Coca Cola Zeron, jotta virkistyisin edes hieman.
Paluujunassa on mukavaa, huumori hersyää ja jutustelu työkavereiden kanssa on hauskaa. Olen rättiväsynyt kotiin päästyäni, mutta joudun vielä tekemään töitä, koska mielenrauha ei salli jättää asioita kesken. Ehkä noin kymmeneltä unten maille.
Lauantai. Finlandia Marathonin kisapäivä. Päätä jomottaa jo herätessä. Otan heti Maxaltin. Se ei tunnu tällä kertaa auttavan. Jonkinlainen rebound-migreeni varmaan. Tähänkö tämä tyssää? Lähden aamupalan jälkeen ulos kävelylle ja kävelen vähän pidemmän lenkin. Aivan paska sää, vettä sataa naamaan. Menen Kankaan K-Kauppaan, josta ainakin viimeksi sai Maximin Energy Gel Gummies Cola -karkkeja juoksemista varten. Eipä saa enää, näköjään poistunut valikoimasta. Ei näitä saa enää vissiin mistään ruokakaupasta täältäpäin.
Haen kisanumeroni Paviljongista. Lutakko on aivan täynnä väkeä, koska tänään on Finlandia Marathonin lisäksi Wemmi-sadonkorjuumarkkinat. Menen kävelyn jälkeen pitkälleen. Olo on järkyttävän huono. Vielä pitäisi syödä ja kisoihin on pari tuntia. Suljen silmät. Pakko nukkua hetken.
Herään tuntia ennen kisoja. Päässä jyskyttää, kipuasteikko on noussut 7/10. Pakko perua puolimaraton, ei voi mitään. Laitan perumisilmoituksen, juon vettä ja jatkan unia. Kyynel valuu silmäkulmasta. Särkee ja harmittaa kaikki. Kovassa migreenissä herkistyn, kaikki tuntuu paskalta.
Noin kahdeksan tunnin kärsimyksen jälkeen migreenikipu päästää irti otteestaan, eikä satu enää. Tilaamme pizzaa Koti-Pizzasta. Tuntuu hyvältä syödä ja muutenkin, kun ei satu mihinkään. Mietin samalla, että tämä on varmasti yksi kehon monia tapoja kertoa, että ”Rolle perkele nyt joku roti tuohon touhuun”. Teen liian paljon, liian kovaa, liian putkeen. Pakko ottaa tämä nyt tosissaan ja varata jotain lepohetkiä kalenteriin, alkaen nyt. En voi jatkaa niin, että teen 9-22 töitä siirtyen asiasta toiseen ja vapaalla juoksen puolimaratoneja, koska haluan pysyä ”tavoitteessa”. Jos tavoitteet synnyttävät ylikuntoa, ne ovat liian kovat.
En tiedä onko tässä sepustuksessa mitään tolkkua, Postdrome päällä edelleen. Taidan mennä iltapalalle…
Tässä kirjoituksessa on 828 sanaa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (21:10) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Valon Kymppi
Herään melko perinteiseen, sateiseen syysperjantaihin. Fiilis on hyvä. Nukun hieman pommiin, kun epähuomiossa näppäsen herätyksen pois päältä, vaikka alunperin olen ajoissa jo ennen seitsemää valveilla. Klassinen kasilta ylös ja kiire meinaa tulla.
Koko päivän ajan ahdistus ja ajatukset illan Finlandia Marathon-kisassa. Kympin pätkä ei ole matka eikä mikään, mutta silti vielä vaan ajatus kiertää kehää. Miksi pitikin osallistua?, kysyn itseltäni uudelleen ja uudelleen.
Koodikatselmoinnin jälkeen saavun kotiin ja puen heti treenivaatteet päälle. Syön proteiinipatukan ja banaanin. Hieman hirvittää lounaaksi syöty nepalilainen. Sentään älysin ottaa vain yhdellä chilillä.
Muistan viiden jälkeen, että ei hitto, pitiköhän sinne jotenkin erikseen ilmoittautua. Viime vuoden osallistuminen siirrettiin automaattisesti tälle vuodelle, mutta pitiköhän minun jotain vielä tehdä? Katson sähköpostini. Hittolainen, sinne on tullut huhtikuussa jokin ilmoittautumisjuttu, joka olisi pitänyt hoitaa 5.9. mennessä. Lähden pikavauhtia Paviljonkiin ilmoittautumispisteelle. Onneksi asun ihan vieressä.
Hetken hakemisen jälkeen löydän Paviljongin D-rakennuksen. Eipä sieltä osallistujista nimeäni löydy… ei muuta kuin jälki-ilmoittautumispöydälle täyttämään lappua. Selitän tilanteeni ja näytän puhelimestani viime vuoden järjestäjän minulle lähettämää viestiä, että osallistumisoikeuteni siirretään. Näytän koiranpentuilmeeni, niin hyvin kuin sen osaan. Kassalla sanotaan, ettei tarvitse maksaa, että selvitellään mutta mene vain juoksemaan, ei hätää. Mukavaa porukaa. Pyydän vielä ohjeet ensikertalaiselle.
Palaan kotiin, laitan numeroni 2841 hakaneuloilla paitaani. Yllättävän hyvin saan numeron aseteltua rintakehän päälle tasaisesti ja suoraan. Vedän kotona verryttelyt. Laitan rouvalle linkin livetuloksiin ja lähden hyvissä ajoin puoli kasiksi maaliviivalle. Vedän ohjatut verryttelyt paikan päällä ja pian alkaa lähtölaskenta.
Kun on aika lähteä juoksemaan, adrenaliinia virtaa jalkoihini. Ohitan ison lössin porukkaa kiertäen vasemmalta ja mutkitellen oikealta. Katson kelloani ja huomaan juoseeni kilometrin pätkän vähän liian lujaa. Vauhti on neljä ja puoli minuuttia kilometri, kun maksiminopeuteni on yleensä jotain vähän päälle viiden luokkaa. Näin en jaksaisi kovin pitkään, joten päätän hieman hidastaa.
Jalat pökkelöityvät taas, ei perhana. Kolmen kilometrin kohdalla alkaa särkeä sääriä ja porukka livahtaa ohi. Tiedän, että kipu on vain hetkellistä, koska jalat eivät ole tottuneet asfalttiin. Olen juossut liikaa polkuja viimeiset pari kuukautta, enkä ole älynnyt treenata vauhtilenkeillä ja asfaltilla juuri yhtään. Saan kuitenkin vauhdin pidettyä alle kuudessa koko ajan, koska tavoitteeni on alittaa tunti, mielellään alittaa ennätysaikani 54:20. Tässä kohtaa matkaa se tuntuu kaukaiselta haaveelta.
Olen päättänyt juosta ilman kuulokkeita ja keskittyä suoritukseen. Kuulokkeitta juokseminen pää tuntuu yllättävän tyhjältä. Tämä on puhdasta autuutta, kun ei ajattele mitään. Keskittyy vain matkaan, kipuun, puuskutukseen. Jossain vaiheessa saan lisää virtaa ja otan nopeita spurtteja. Tuntuu hyvältä ohittaa ihmisiä siinä kohtaa kun on itse juossut jo yli viisi kilometriä. Huomaan jossain kohtaa veljeni menevän nopeaa ohi. Hyvä Uuppi! Hän on vielä vetreä parikymppinen.
Vaikka samaa reittiä juoksee nyt 500 muutakin, yritän olla vertaamatta itseäni kehenkään muuhun kuin itseeni menneisyydestä. Se on yllättävän vaikeaa, kun paidoissa näkyy ties minkä juoksuseuran logoja. Tuntuu, että olen amatööri ammattilaisten joukossa ja jään yhä vain taaemmas porukkaa.
Vihdoin koittaa viimeiset kilometrit ja vedän kunnolla lisää vauhtia. Loppumetreillä jalat ovat aivan hapoilla, mutta vedän silti maksimit Lutakkoon tultaessa. Maalissa meinaa kaikki paikat krampata. Saan mitalin kaulaan ja pussillisen kaikkea mahdollista urheilijan evästä. On patukoita ja vegesipsejä ja vaikka mitä. En pysty keskittymään mihinkään ja kittaan heti puoli litraa vettä, vähän urheilujuomaa päälle.
Kun olen jotenkuten saanut itseni takaisin elävien kirjoihin, veli tulee höpöttelemään matkasta. En ole vielä vilkaissutkaan omaa aikaani, mutta veikkaan että olen ylittänyt itseni. Katson Stravan liikkeelläoloaikaa ja hämmästyn. 53:56 minuuttia. Se on paljon parempi kuin aiempi ennätykseni 54:20. Virallinen aika asettuu 54:11 min. Kyllä saa tyytyväinen olla.
Kisapäivitys kokonaisuudessaan heti juoksun jälkeen:
Ekat kisani ikinä ja hyvin meni! Väkeä kuin pipoa, 500+ juoksijaa mukana. Jännitin ihan hirveästi ja adrenaliinia oli jaloissa. Virallinen sijoitukseni 80/231. Virallinen aika: 54:11, Stravan aika 53:55. Joka tapauksessa voitin oman aiemman kympin ennätykseni, joka on 54:20. Saa olla tyytyväinen, kun tavoiteaikani oli ”kunhan alle tunnin menee”.
Ohittelin paljon väkeä alussa ja lopussa. Klassinen säären puutuminen tapahtui kolmen kilometrin kohdalla, mutta katosi sitten. Veikkaan että johtuu puhtaasti siitä, että en ole juossut viime aikoina asfaltilla, vain poluilla. Vatsa ei reistaillut ollenkaan ja muutenkin jalka kulki. Lopussa heitti hapoille.
Tuntuu, että sain hyvin pidettyä maksimivauhtiani yllä. Se on siinä 5:29min/km kieppeillä. Välillä lyhyitä nopeampia spurtteja. Mäet oli pahoja, mutta vedin nekin juosten. Voittajafiilis!
En tiedä onko kisat minun juttuni, mutta olen iloinen että uskalsin osallistua. Nyt kelpaa.
Kisan jälkeen maistuu sauna. Nyt kelpaa rentoutua.
Kannatti lähteä. Ylitin itseni monessakin mielessä. Ko-va. Hyvä minä. Hyvä me.
