Avaan silmäni, mutta en näe eteeni. En kuule mitään. Huoneen valot tuntuvat hämärämmältä kuin ne oikeasti ovat. Olen pimeydessä, syvällä pääni sisässä. En pysty puhumaan, sillä rintakehäni päällä istuu jokin otus. Pelotan itse itseäni. Sekunti tuntuu tunnilta ja tunti minuutilta. Olen mustan kuution sisällä. En pääse ulos, vaikka haluaisin.
Tökin peukalolla otsaani. Mitä tapahtuu? Miksi olen asunnossa, jonka jätin taakseni yli kymmenen vuotta sitten? Miksi näen näitä asioita? Missä olen? Milloin olen? Voisiko joku auttaa?
Havahdun hetkeksi hereille mentaalisesta lukostani. Olen turvassa, mutta ei tunnu siltä. Solmu ei aukea kokonaan. Pikkuhiljaa. Tunnen oloni yksinäiseksi. Olen myös yllättynyt, sillä luulin unohtaneeni tämän tunteen ja nämä muistot. Luulin päässeeni tästä eroon.
Kaikki on hyvin nyt. Ei mitään hätää, hän sanoo. Aikaa on kulunut monta tuntia. Ahdistuksen taso on enää 5%. Nyt syön nämä helevetin nugetit ja nollaan aivoni Netflixillä. Kyllä tämä tästä. Kyllä tämä tästä.
Terapiapäivä, kertaa kaksi.
Tässä kirjoituksessa on 182 sanaa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (23:30) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Kierroksia
Pesen hampaita. Kello on puoli yksi yöllä. Kauhukseni huomaan, että olen unohtanut painaa Julkaista-nappia. Jotta hyvä kirjoittamisputki ei katkeaisi, päätän ajastaa kirjoituksen vielä keskiviikon puolelle. Eikös se niin ole, että päivä vaihtuu vasta sitten kun menee nukkumaan?
En tiedä miten tässä näin kävi. Päivä on ollut täynnä tekemistä, mutta ei mielestäni mitenkään tavallista hektisempi. Työpäivä on ollut erityisen tuottava uudella Todoist + Sunsama-yhdistelmällä. Aion kirjoittaa tästä myöhemmin pidemmän, ”oikean” blogikirjoituksen, mutta voin jo nyt paljastaa, että tapa tehostaa tuottavuutta on kuin David Lykhemin ja Rick Pastoorin menetelmien välimalli.
Nyt joutaa nukkumaan. Unet jäävät taas liian vähiin. Miten menikin valvomiseksi taas. Kierroksilla…
