Työpäivän jälkeen liiketoimintakuvioiden sumplimiset venyttävät iltaa huomaamatta kahdeksaan, mutta kuitenkin tiedostetusti ja rennosti. Onhan tämä sitä parasta asiaa kuitenkin. Kotona ehtii oikeastaan jauhaa vaimon kanssa, kun kello on jo yhdeksän ja lasten nukkumaanmenoaika. Nuoremman hampaiden tarkistuspesu, pyjamat päälle.
Teini alkaa miettimään läksyjä tässä kohtaa iltaa. Menetän hermoni, mutta en räyhää kuitenkaan, ei minusta ole sellaiseen. Tytär korottaa ääntään. Menee väännöksi. Harmittaa, kun olen suunnitellut iltarutiinin tietyllä tavalla ja harjoittelevani nukkumaanmenoa ajoissa tänään, mutta ilta kääntyykin läksyissä autteluun ja äkkäilyyn siitä, pitäisikö espanjan kielen opettajalle laittaa viestiä asioista, jotka eivät ole tyttärellä hallussa.
Kun pojan kanssa on sitä vastoin pelleilty ja poju peitelty peiton alle, menen seuraavaksi sanomaan tyttärelle hyvää yötä. Häntä silminnähden harmittaa. Menen viereen istumaan. Puhumme pahat olot läpi, puolin ja toisin. Kerron, kuinka harmittaa ja miten vaikeaa minun on nyt olla hänelle ystävällinen, kun tuli puhuttua puolin ja toisin tiukkasävyisesti illalla. Hän tiuskii edelleen syyllistävään sävyyn ja vertailee suhtautumista pikkuveljeen. Kerron, että ei se niin mene, että sormia napsauttamalla tunteita voi vaihtaa. Mutta sitten toisaalta myönnän, että enpä itsekään ole ollut mikään hyvä isä viimeaikoina. Ei hän kuulemma sitä tarkoita, hänellä on vain paha olla. Ymmärrän. Kuuntelen kouluasiat läpi. Kiusaamisjutut menevät ihoni alle.
Juttelemme maan ja taivaan väliltä asiat halki. Selviää moni juttu puolin ja toisin. Kuuntelen sitten hänen ilon aiheensa. Hän puhuu musiikin tunneista ja käsikirjoittamistaan hahmoista. Kerron, kuinka mahtava tyyppi Lotta on, hän on äärimmäisen taitava monessa asiassa. Etenkin mielikuvitus, kuvataide, musiikki… Lotta soittaa tällä hetkellä bassoa, pianoa, ukuleleä ja kitaraa ja on kaikissa 13-vuotiaaksi moninkertaisesti parempi kuin moni tuntemani aikuinen. Sama kuvituksissa ja teksteissä. En jätä mitään kertomatta myös hänelle. Lotasta tulee vielä jotain suurta.
Lopuksi kerron, että vaikka poikani saa joskus enemmän huomiota, molemmat ovat yhtä rakkaita. Kerron, että rakastan tytärtäni ja pyydän, ettei koskaan ajattelisi olevansa vähempiarvoinen. Halaamme.
Toteamme, että kello on puoli kaksitoista. Olemme jutelleet kaksi tuntia. Olen syönyt viimeksi lounaalla ja tältä päivältä jää auttamatta muunmuassa kasvit kastelematta. Vaimo on sentään laittanut pyykit kuivumaan, kiitos kulta.
Tällaisina päivinä tuntuu, että en pysty kaikkeen. Mutta samalla muistan, että tämän enempää ei tarvitsekaan. Teen jo nyt paljon. Kunhan olen kotona ja töissä oma itseni, tunteineni, vikoineni. Enempää minulta ei voi vaatia, kuin mihin pystyn. Teen sen kaiken mitä voin ja vähän päälle ja sen on riitettävä. Olen ennen kaikkea yrittäjä, isä ja aviopuoliso ja nämä kilpailevat joskus tärkeysjärjestyksessä keskenään. Toivoisin, että isänä ja aviomiehenä voisin olla jatkossa täysipainoisempi. Ehkä yrittäjä-minä sen sallii tulevaisuudessa. Ehkä elämäni roolit hahmottuvat entistä tarkemmaksi. Ehkä palaset loksahtelevat hiljalleen paikoilleen.
Tässä kirjoituksessa on 501 sanaa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (23:58) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Lääkkeet
Maksettuani otan ostokset hihnalta ja lähden kävelemään poispäin. Minut pysäyttää pitkä hintelä keski-ikäinen mies, jolla on urheilulliset vaatteet ja vaaleansininen halpismaski kasvoillaan siten, että vain suuosa on peitetty. Otan kuulokkeen pois. Äänikirja ylisuorittamisesta jatkaa papatustaan tuplanopeudella oikeassa korvassani. Mies sopertaa jostain urheilutoimittajista ja keskitysleireistä. Kuulemma mediassa on puhuttu vuosia siitä, että suomalaisiakin urheilijoita lähetetään saksalaisille keskitysleireille.
”Kiitos tiedosta”, totean ja jatkan kävelyä, mutta mies kävelee perässä. Höyrypään tarinatuokio jatkuu. En tiedä pitäisikö olla otettu siitä, että mies ilmeisesti ajattelee minun olevan jonkin sortin urheilija. Hänellä on urheiluvaatteet päällä ja minäkin satun käyttämään lenkkeilytakkiani. Ehkä en tee tämän enempää johtopäätöksiä, sillä miehen jutut ovat aivan hulluja. Taisi poloisella jäädä aamulääkkeet ottamatta.
Vaihdan suuntaa ja mies jatkaa eri suuntaan, mutta todeten vielä voimakkaasti perääni: ”Keskitysleirit, ne ne vasta ovat!”.
Työpäivä on sujunut hienosti. Päivä osoittautui liiketoiminnan kehitys- ja asiakaspalvelukeskeiseksi, mutta maanantait saavat olla joskus tällaisia. Mukava kuulla pitkästä aikaa työkavereiden pieruhuumoria livenä, kun viime viikon olin enimmäkseen koronaevakossa.
Väsymyksen määrä maanantaina puoli seitsemältä illalla on vakio. Mutta tästä se taas lähtee.
