4 pistettä. Vähän tai ei ollenkaan masennusta.
Digitaalinen terapeuttini VOS kyselee välillä kuinka voin. Näköjään ilmeisen hyvin.
Rutiinit tuntuvat sujuvan. Tällä viikolla pääsin joka päivä lenkille, yhteensä matkaa kertyi 28.8km. Ihan kiva.
Lenkin jälkeen on mukava pukea pyjamat päälle ja istahtaa alas. Olla tekemättä mitään. Lukuvuorossa on pitkä isralialaisen historiantutkijan Yuval Noah Hararin Homo Deus: Huomisen lyhyt historia. Äärimmäisen mielenkiintoinen, ajatuksia herättävä kirja. Olen lukenut vasta viideosan, mutta voin jo nyt sanoa että viiden tähden kirja.
Ottaessani kupin kahvia, plärään edesmenneen isäni blogia pitkästä aikaa. Huomaan kommentin, jossa mainostetaan VPN:ää. Kirjaudun ylläpitoon ja merkitsen kommentin spämmiksi. Mitenhän edes päässyt läpi, kun olen isäni kuoleman jälkeen poistanut kommentoinnin käytöstä. Päätän asentaa Akismet-spämmisuojan varmuuden vuoksi.
Jään lukemaan isäni keskeneräisiä tekstejä luonnoskokoelmasta. Hetken tulee surullinen olo, kun luen uusimpia WordPressiin ja koodaamiseen liittyviä tekstejä, joita hän ei saanut kirjoitettua loppuun. Koska siirsin blogin pois kiinteältä rautapalvelimelta vuonna 2019, aikaleimat eivät enää päde. En siis voi tietää kirjoitusten ajankohtaa, mutta uskon niiden olevan vuosien 2016 ja 2018 välillä kirjoitettuja.
Eräs teksti kiinnittää huomioni, etenkin kun yhä särvin kahvia.
Aamun ensirutiineihini kuuluu keitellä aamukahvit ja sitten lueskella päivän uutiset nettilehdistä kuumaa kahvia hörppäillen. Juon kahvini mustana ja sen pitää olla mielellään polttavan kuumaa. Kahvia olen lipittänyt ehkä n. 4-vuotiaasta asti. Tosin, alkuaikoina ”söin” kahvini lusikalla. Äitini sekoitti kahvin sekaan pullan paloja mössöksi, jonka söin pienestä Arabian lasten kahvikupista, jossa on kuvia Hannu ja Kerttu – sadusta. Puolivuosisataa myöhemmin kuppi ja sen alunen ovat minulla edelleen ehjänä tallessa.
Kahvin hyvyydestä tai huonoudesta terveydelle on vuosien mittaan oltu monta mieltä. Joskus, kun olen ”saarnannut” kannabista, alkoholia ja muita huumausaineita vastaan, niin minulle on sanottu, että ”kahvikin on huume”.
Humpuukiväitettä, että kahvi, tai sen sisältämä kofeiini, on huumetta, viljellään internetissä runsaasti. Jos se olisi totta, niin suurin osa kansasta olisi huumepöllyssä jatkuvasti, puhumattakaan työntekijöistä VR:llä, Finnairilla, Poliisissa jne. joissa turvallisuus on ensiarvoisen tärkeää. Ei liene yhtään ammattia, jossa kahvin juonti työsuorituksen lomassa olisi kiellettyä. Syystä, että kahvi ei ole huume.
Kahvi ei huumaa, ei aiheuta päihtymistilaa, vaikka sitä joisi litrakaupalla. Toisin kuin todelliset huumausaineet, esim. alkoholi ja kannabis, joiden vähäinenkin nauttiminen aiheuttaa huumaustilan.
”Kupponen kuumaa: oodi kahville”, ote edesmenneen isäni Rauno Laukkarisen kirjoituksesta, jota hän ei koskaan ehtinyt kirjoittaa loppuun
Olisin halunnut lukea isäni ”oodin kahville” loppuun, mutta tähän se jäi. Moni muukin mainio teksti jäi kesken. Onneksi hän julkaisi paljon kokonaisiakin kirjoituksia. Isäni todella osasi kirjoittaa. Hän haaveili kirjan kirjoittamisesta, kuten minäkin. Aika loppui kesken.
Ehkä minun tehtäväni tämän lyhyen elämäni aikana on sanoa ne sanat, joita isäni ei ehtinyt. Uskon, että minulla on vielä aikaa, jos elinajanodotteeseeni on uskominen.
Yritän olla liikaa kuuntelematta egoani, sillä ego on vihollinen, mutta nykyään tiedän olevani erityisen etevä, erityisesti kirjoittamisessa.
Ehkä se aika vielä tulee, että itsetuntoni on sillä tasolla, että ajattelen samoin esimerkiksi musiikista.
Nykyhetkeen keskittyminen on mukavaa. Ajan hiekka valuu tiimalasin yläosasta alaosaan, eikä valunutta hiekkaa saa koskaan takaisin. Vain muisto jää mieleen, kunnes sekin haalistuu ja vanhenee.
Meillä on vain tämä hetki. Pyrin muistuttamaan siitä itseni lisäksi muitakin. Esimerkiksi jos ajaudun tyttäreni tai vaimoni kanssa sanaharkkaan, reagoin tilanteeseen platonisen palauttavasti: ”En voi sille mitään, että unohdin laittaa astian tiskikoneeseen, mutta nyt voin sen laittaa sinne” tai ”Olen pahoillani, että en kuunnellut aikaisemmin, mutta nyt voin kuunnella”.
Menneen jankkaaminen ei auta mitään, vaikka asiasta olisi kulunut kymmenen minuuttia tai kymmenen vuotta. Tuota hetkeä ei saa takaisin millään. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö asioista voisi puhua – päinvastoin, myös menneistä asioista pitää puhua. Mutta ratkaisua jo tapahtuneisiin asioihin on turha miettiä menneen kautta – tärkeintä on keskittyä mitä juuri nyt voi tehdä.
Itsereflektointi vähän karkasi lapasesta. Kello on 14:08 ja kaikki päivän rutiinit on tehtynä. Taidan seuraavaksi päivittää Mastodonin uusimpaan ja pelata Overwatchia. Sitä ennen otan toisen kupin kahvia. Mukavaa sunnuntaita sinulle!
Tässä kirjoituksessa on 716 sanaa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (14:14) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Vanda
”Minä haluan Vantaalle”, pääsee suustani. ”Noin ei sano kukaan, koskaan!”, toteaa vaimoni samalla kun kävelemme pitkin Helsingin vilkkaita katuja. Tarkoitan tietenkin että haluan jo syrjäiseen hotellihuoneeseen rauhoittumaan. En todellakaan nauti Helsingistä ja ihmismassoista, mutta Helsinki on pakollinen välietappi viikonloppureissullamme. Suuntaamme hawajilaiseen poke bowl -ruokapaikkaan ja tilaan ison aterian, jossa on riisiä, salaattia, jotain härkäpapujen tapaista, kanaa, kurkkua, kirsikkatomaattia, wakamea, chiliä, tulista mayokastiketta ja vaikka mitä. Ruoka on herkullista.
Ajatukseni palaavat syödessä edeltävään yöhön. Väsymys painaa. Olen nukkunut viime yön kehnosti, hädin tuskin viisi tuntia vähän väliä heräillen, koska jostain syystä jännitän. Näen unta, jossa myöhästymme junasta. Ennustus lähes toteutuu, kun joudumme lopulta juoksemaan junaan. Olemme junassa kello 7:16, kun junan on määrä jättää asema kello 7:19. Aikaa jää ruhtinaalliset kolme minuuttia.
Ruokaillessa saan paniikkikohtauksen. Mitä teen täällä ja miksi? Olisi ollut parempi jäädä kotiin. Ahdistaa tuijottavat kasvot. Kerään itseni ennen kyynelten tuloa. Vaimo tajuaa tilanteen ja muistuttaa hengittämisestä. Viiton, että ehkä se oli ne huonot yöunet. Tai kahvin määrä. Tai Helsinki. Tai nämä kaikki. Ehkä tämä olisi toisaalta tullut muutenkin. Ei näiltä tilanteilta voi välttyä.
Onneksi voi puhua näistä ”salakielellä”, viittoen, ilman että kukaan tietää mitä puhumme. Helpottaa. Haluan Vantaalle, sanon taas ääneen. Vaimo muistuttaa, että sano mieluummin, että haluat jo hotellille, jotta ei kuulosteta noloilta maalaisjunteilta. Mutta sellaisiahan me olemme. Totean, että anteeksi kun olen näin vammainen. Vitun vammainen, vaimo lisää. Molempia naurattaa yhteinen vammaisvitsimme.
Käymme Konsolinetin liikkeessä. Ostan Overwatch-paidan, vaimo ostaa Animal Crossingin Amibo-kortteja ja pehmolelun. Kysyn retropelijutuista. Alkuperäinen Nintendo 64 olisi myynnissä, mutta en raaski juuri nyt satsata, vaikka tavoitteenani onkin elvyttää retropelailuharrastustani heti kun jää taas ylimääräistä aikaa. Ehkä myöhemmin metsästän jonkun uuden retrokonsolin.
Käymme vielä nopeasti Mujissa. Ostan kahvia ja paremmat syömäpuikot puhkikuluneiden ebay-halpispuikkojen tilalle.
On aika lähteä sinne Vantaalle. Arvon hetken otammeko alle bussin vai lähijunan. Tässä välissä sähläämme HSL-appien kanssa. Olen katsovinani, että junalta ei tule liikaa käveltävää, mutta arvioin väärin. Olisi pitänyt valita bussi.
Kävelemisessä ei ole mitään vikaa, päinvastoin, pidän siitä, koska kävelen joka paikkaan, mutta pääkaupunkiseudulla ei ilmeisesti ajatella kävelijöitä ollenkaan, koska mitään kevyeen liikenteen väyliä ei ole aurattu edes keskustassa. Kaikki paikat ovat täynnä lunta. Vantaalla tilanne on vielä pahempi. Puolentoista kilometrin matka tuntuu kymmeneltä kilometriltä kun joutuu rämpimään jatkuvasti hangessa.
Aikamme taisteltuamme löydämme hotellin, halleluja. Saamme jo maksettuun hotellihuoneeseen avainkortit. Seitsemäs kerros. Kas kummaa, jo hississä heittää punaista, mutta kolmannella yrittämällä pääsemme ylös. Huone on sentään lähellä hissiä. Mutta ei, punaista antaa. Ei auta kuin lähteä takaisin alas aulaan. Kortit ovat ilmeisesti viallisia, toteaa hotellin vastaanottovirkailija. Huomasimme tämän. Uusilla korteilla pääsemme sisään.
Päätämme jättää kylpylän sitten kuitenkin väliin, vaikka korona ei tarttuisikaan kloorivedessä. Tästä ei tullut polemiikkia, sillä ajatus oli rouvan. Itse en ole kylpyläihmisiä muutenkaan, eli harmistus jäi henkilökohtaisesti vain noin viiteen prosenttiin. Kylpylän sijaan ostamme liput elokuviin ja sitä ennen on tarkoitus käydä jossain syömässä.
Muistan tässä hotellin sängyllä istuessani miksi en pidä reissailusta. Liikaa säätöä, liikaa ihmisiä, liikaa paikasta toiseen liikkumista. Murphyn laki, kaikki mikä voi mennä pieleen, menee pieleen. No, enpä jinxaile tämän enempää. Kaikki on hyvin.
Ahdistus prosentteina enää 10%. Pitää muistuttaa itseään, että nyt on aika rentoilla. Vaikka parasta olisikin vain lojua kotona, kokeillaan nyt tätä tuulettumista kerrankin. Saatan jopa heittäytyä villiksi ja tilata illalliseksi pizzaa.