Alaston mies ahdisteli asukkaita torstaina 13.5.2010

Nyt kyllä voin nauraa itselleni ja niin voivat muutkin. Enempää selittelemättä kerron jutun alusta alkaen. Menin siis normaalisti saunaan tänä torstaina, kuten aina ennenkin torstaisin. Veeran jälkeen tietenkin, yksin, koska Lottaa täytyy olla aina joku hoitamassa ja tänä torstaina emme menneet koko porukalla. Heitin aivan tajuttoman eeppiset löylyt, kuten yleensä (kyllä te tiedätte). Löylyjen jälkeen funtsin että menenpä parvekkeelle Sandelsin kanssa, alasti, paistattelemaan kaunista melkein kesäiltaa.

Siinä sitten paistattelin iltaa ja nautin löylyjen jälkitunnelmasta. Jossain vaiheessa päätin mennä takaisin. Adrenaliinihyökkäys tapahtui välittömästi, kun tajusin oven olevan lukossa. Rynkytin ja rynkytin, mutta lukossa oli ja pysyi. Siinä minä olin, alasti, ilman avaimia, ilman mitään, ulkona. Tuumasta toimeen, hyppäsin aidan yli toiselle puolelle ja lähdin juoksemaan talon etupuolelle, matkalla toivoen parasta. Siinä etuoven edessä seisoi rouvashenkilö, tiedä sitten mitä ajatteli kun alasti viuhahdin hänen ohitseen…

Kuva: bruckerrlb

Etuovella lisää adrenaliinia pakkautui kehooni, kun tajusin etuovenkin olevan lukossa. Olihan kello jo yli kahdeksan. Jäin sitten siihen odottelemaan vähän vähemmän hilpeänä, että joku ystävällinen sielu tulisi avaamaan oven. Kun viitisen minuuttia oli kulunut, kysyin vanhalta rouvalta onko hänellä avainta. Vastaus tuli kuin tykin suusta, ”ei minulla mitään ole”. Huomasin puheessa olevan aksentin. Hetken päästä hänen miehensä käveli ovelle päin ja rouva rupesi huutamaan hänelle jotain vieraalla kielellä. Tajusin sen verran että hän selitti tilanteen että siinä on mies alasti eikä pääse sisään.

No, mies avasi oven ja kiitin kauniisti. Juoksin ensimmäiseen kerrokseen omalle kotiovelleni. Ovella tajusin että vaimonihan on kuuro, eikä ovikello tietenkään tehoa. Pimpottelin siinä kymmenisen minuuttia, ilman että kukaan tuli avaamaan. Huusin siinä vielä postiluukusta Lottaa, josko hän vaikka tajuaisi mistä ääni tulee. Mutta yksivuotias tyttäreni on vielä liian pieni tajuamaan. Epätoivo valtasi minut, mutta ei auttanut kuin odottaa.

Sitten kuulin alaovelta astelevan sama maahanmuuttajapariskunta ja juoksin heidän luokseen. Pyysin miestä avaamaan vielä kerran oven, tällä kertaa saunaan menevän oven. Kiitin kauniisti ja menin ovesta sisään. Kun pääsin saunan ovelle, muistin tuohduksissani että olin salvannut oven takalukkoon sisältä päin. Juoksin hyvin nopeasti takaisin ensimmäiseen kerrokseen, mutta hissin numerosta näin että he olivat menneet jo toiseen kerrokseen. En tajua mistä minulla riitti sitä voimaa jaloissa, mutta juoksin ripästi neljänteen kerrokseen tavoittaakseni heidät.

Neljännessä kerroksessa huikkasin heitä ja he säikähtivät. Kerroin tilanteen ja mies sanoi tulevansa pian takaisin katutasanteelle. Menin valmiiksi alas ja alhaalla totesimme että eihän tätä ovea saa enää mitenkään auki. Soitimme moneen ilmoitustaululla olevaan numeroon, mutta mistään ei vastattu. Välissä miehen vaimo soitti että tuo vaatteita minulle, ettei tarvitse munasillaan olla. Siinä vaiheessa minulle tuli todella hyvä mieli, että näinkin ystävällisiä ihmisiä on olemassa. Kerroin tilanteen alusta alkaen ja mies sanoi että näin voi käydä kelle tahansa. Mistä minä olisin voinut tietää että ovi on lukossa? siinä olisi kannattanut olla jonkinlainen varoitus tai jotain. Ensi kerralla tiedän…

Viimein päivystysnumerosta vastattiin. Huoltomies sanoi tulevansa 5 minuutin sisällä. Kerroin tilanteen noloudessaan. Kanssani oleva mies sanoi että varaudu maksamaan viitisen euroa oven avaamisesta. Minulla kun ei tänään yhtään käteistä ollut (edes kotona), olin entistä enemmän paniikissa.

Kävi ilmi että pariskunta on Kazakstanista kotoisin. Hävettää kun menin ensimmäisenä kysymään ”oletteko venäjältä?” kun kieli kuulosti niin samalta. Mies todisti luuloni vääräksi. Eiväthän he kyllä yhtään venälläisiltä näyttäneet. Mutta mitä koko jutulla on väliä, he olivat oikein mukavia! Kerroin kuurosokeasta vaimostani ja kerroin mitä kieliä osaan, viittomakielen lisäksi englantia melko sujuvasti.

Ei mennyt kuin viisi minuuttia ja huoltomies tuli. Totesimme ovella että tästä tätä ei saa auki, täytyy kiertää takapihalle. Hyppäsimme aidan yli ja huoltomies avasi oven. Kiitin suuresti ja huokaisin syvään. Eipähän tämmöistä seikkailua usein koe. Sanoin vielä huoltomiehelle perään että pitänee tehdä lappu tuohon oveen ettei kenellekään käy samalla tavalla.

Kotona kun kerroin vaimolleni tapahtuneen, hän nauroi vedet silmissä ja niin nauroin kyllä minäkin. On hyvä osata nauraa itselleen, oikeasti. Elämässä tapahtuu niin paljon asioita että kaikkea ei kannata ottaa tosissaan. Toivottavasti tästä oli iloa teillekin, rakkaat lukijat. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin. Rolle.

Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 36-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä ja teknologiajohtaja perustamassaan digitoimistossa, verkkosivujen tekijä, koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Päivät kuluu monipuolisen musiikkiharrastuksen, retropelien ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Mastodon ja leffat lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää