Elämä – osa 1661

Kirjoittanut . Liittyy aiheisiin , , , , , , , , , , , , , , , .

Arkistomatskua

Otathan huomioon, että tämä on yli 6 vuotta vanha artikkeli, joten sisältö ei ole välttämättä ihan ajan tasalla. Olin artikkelin kirjoittamishetkellä 30-vuotias.

Kirjoitin ennen paljon, tiheimmillään monta kertaa päivässä. Nykyään avaan henkilökohtaisen blogini häiriöttömän koko ruudun kirjoitustilan ehkä kerran kuukaudessa. Muualle tietysti kirjoitan hieman useammin, ainakin yritysblogiin ja olutblogiini.

Olen jonkin verran palannut IRC-maailmaan, jossa en ole sielläkään ehtinyt kirjoitella (vaikka olen kyllä idlannut koko ajan). Mietin miten niin moni vanha kaveri on lopettanut irkkaamisen kokonaan. Itselläni tulee pian 20 vuotta täyteen siitä kun ensimmäisen kerran kokeilin IRCiä.

Sama on käynyt blogeille. Tosi moni on lopettanut kirjoittamisen sosiaalisen median myötä. Blogiin ei enää jakseta tarinoida niitä näitä vaan pitää aina olla pitkälle mietittyä asiaa. Blogiin ei kirjoiteta enää tiheästi ”silloin kun siltä tuntuu” vaan aiheen ja ajankohdan pitää olla oikea ja sen lisäksi jako tapahtuu silloin kun ihmisiä on mukamas eniten netissä.

Minulle kirjoittamisen harveneminen on tapahtunut oikeastaan pelkästään ruuhkavuosien takia. Työttömänä, opiskelijana ja lapsettomana pystyi keskittymään paremmin ja istahtamaan useammin alas omien ajatuksensa kanssa. Nykyään tällaisia aikoja ovat lähinnä hiljaisemmat toimistopäivät ja yöt. Ja toimistollakin tulee kirjoitettua sitten vain yrityksen blogiin.

Joten voi olla, että nyt tekstiä riittää. Ajattelin kertoa arjestani. Rollen muistelmat osa 1661. Numero on oikea, sillä tämä todella on tuhanneskuudessadaskuudeskymmenesyhdes julkisesti näkyvillä oleva kirjoitus täällä Rollemaassa.

Torstaiaamu. En herännyt taaskaan ensimmäiseen herätykseen. Älypuhelimeni torkuttaa automaattisesti viidentoista minuutin välein. Silloin kun minulta menee hälytys ohi, olen niin väsynyt tai syvässä unessa, että painan tiedostamattani torkutuksen päälle. Harvemmin täysin missaan herätystä, mutta niinkin on varmasti käynyt.

Jonkin verran olen taantunut itsekehittämisprojektini osasta, jossa lupasin itselleni herätä aikaisemmin ja syödä aamupalan aamukahvin kanssa. Huomaan käyväni ylikierroksilla vielä iltaisin kahdentoista aikaan ja alle kuusi tuntia unta on ollut jostain syystä silkka mahdottomuus, vaikka aiemmin pärjäsin vallan mainiosti neljänkin tunnin unilla.

Tuntuu, että mitä aikaisemmin kokeilen nukkumista, sitä vaikeammaksi ja myöhemmäksi herääminen muuttuu. Vaikka sen pitäisi olla juuri toisin päin. Mark my words, he jotka sanovat, että vanhempana alkaa heräämään aikaisemmin, ovat väärässä. Olen kohta kolmekymppinen, eikä aikaisista heräämisistä, varsinkaan virkeistä sellaisista ole tietoakaan. Olen aina ollut hyväuninen ja nukun niin pitkään kuin minun annetaan nukkua. Kotona siis. Vieraammassa paikassa, vaikka se olisi tuttu Pesälä – lapsuuden lomapaikka, mummola, isäni lapsuudenkoti ja nykyinen koti -, en pysty nukkumaan 9-10 pidempään. Kotona nukkuisin vaikka puoleen päivään saakka. 12 tuntia on minulle helppo nakki.

Herättyäni alan etsimään tavaroitani. Jostain syystä ne eivät olekaan siellä mihin ne illalla laitoin. Pikkupojan hajamielisyyteni on kantanut pitkälle aikuisikään, siihen tuskin koskaan tulee muutosta. Olen tässäkin suhteessa samanlainen kuin isäni, joskus heilläkin ollessaan molemmat etsimme tavaroitamme ja kierrämme ympyrää. ”Äsken se puhelin oli kädessä, ei ole enää – mihin se hävisi?”.

Hajamielisyyteni vuoksi yleensä olen myöhässä. Manu on onneksi aamuisin helppo, paitsi saattaa vähän kiukutella silloin kun on nukkunut huonosti. Toisina väsyneinä aamuina hän on aivan naatti, eikä jaksaisi kävellä. Monesti kannan sylissä osan matkaa. Neljävuotias, mutta minun silmissäni vielä niin pieni poika. Vaikka kuinka itse väittää olevansa iso poika. Kunpa ei koskaan kasvaisi.

Lotta sen sijaan alkaa vaikuttaa jo isolta tytöltä, vaikka yhdeksänvuotias vielä pieni onkin. Älykäs, kekseliäs, puhelias – usein vähän liiankin. Introverttinä joudun oikeasti mennä välillä hengittelemään toiseen huoneeseen. Pitkän työpäivän ja pakollisten sosialisoitumisten jälkeen kaipaan rauhaa ja hiljaisuutta, joka on lapsiperheessä melko mahdoton yhtälö. Onneksi tytär on omatoiminen ja autteleekin kotiaskareissa silloin kun isä on väsynyt.

Lotalla oli tuossa muutamia viikkoja sitten tutustuminen vanhemman työpaikkaan.

Kävelen joka paikkaan, tulee käveltyä joka päivä yli viisi kilometriä. Joskus vilkkaimpina päivinä kun tulee pyörittyä asiakkaissa, kilometrejä saattaa kertyä päivän aikana jopa kymmenen. FitBit älykelloni hajosi, joten tilasin uuden vähän paremman. Harmillisesti sitä ei ollut verkkiksen varastossa, joten joudun odottelemaan toukokuun alkuun.

Kävellessä kuuntelen äänikirjoja, joita olen hommannut puhelimeeni. Viimeksi tuli kuunneltua Mark Mansonin bestseller ”The Subtle Art of Not Giving a F*ck”, joka oli mielestäni loistava. Arvio löytyy GoodReads-profiilistani. Viime aikoina olen kuunnellut ex-Cannonbal MC:n Marko Lönnqvistin omaelämänkertaa ”Elämäni gangsterina”. Ihan mielenkiintoinen.

Saavun yleensä toimistolle ensimmäisenä hieman kahdeksan jälkeen, jolloin pistän espressopohjaisen kahvin valumaan, otan repusta kirjan ja alan lukemaan. Viime aikoina somen selaamisen on korvannut lukeminen. Aloitettuani aktiivisen, päivittäisen lukemisharrastuksen, olen ollut rauhallisempi ja virkistyneempi. Lukeminen on myös vähentänyt ahdistusta, mikä oli vaikutuksista kaikista odottamattomin. Olen saanut uusia ajatuksia, ideoita ja inspiraatiota niin arkeen kuin työhönkin. Lisäksi lukeminen on auttanut pysähtymään, sillä elän ruuhkavuosia pahimmillaan.

On mukava ”pitää taukoa” tietokoneista, somesta, Internetistä, koodaamisesta, nettisurffailusta ja kaikesta muustakin ottamalla kirjan käteen. Vaikka en pidäkään nettielämää mitenkään ”sosiaalisena”, sillä on varmasti väsyttävä vaikutus. Ehkä siitä syystä olenkin aina väsynyt. Sosiaalisuus, hötkyily ja impulssit imevät introverttiluonteesta energiaa. Olen päivän päätteeksi aina aivan poikki.

Aloin pohtimaan lukemisen myötä myös ajanhallintaa. Lukemiseni nimittäin aikoinaan väheni ja lopulta loppui kokonaan täysin siitä syystä, että ajattelin perinteisesti ”ei minulla riitä aika sellaiseen”. Olen pohtinut aikaa aikaisemminkin monta kertaa, mutta eri näkövinkkelistä.

Ajan ”riittäminen” on hassu käsite, sillä meillä kaikilla on saman verran tunteja vuorokaudessa. Kysymys on priorisoinnista, eli siitä mitä itse valitsee tekevänsä päivän aikana. Oikeasti ”minulla ei riitä aika siihen” tarkoittaa että ”olen päättänyt, että en halua käyttää siihen aikaa”. Kysymys on valinnoista. Minulla on tosin niin paljon tekemistä, että valintoja on välillä vaikea tehdä. Tiedän silti mitä haluan tehdä ja olen karsinut elämästäni pois asiat, joita en halua tehdä.

Musiikkia työstössä.

On ollut todella vilkas kevät. Olen lopetellut työt normaaliin aikaan neljän ja viiden välillä, välillä joutunut venymään. Olen saanut aika hyvin pidettyä periaatteen, että kotona keskityn perheeseen, leikin lasten kanssa tai puuhailen vapaa-ajan projektieni parissa, enkä tee enää työjuttuja. Harrastuksiakin on yllättävän paljon, blogien lisäksi oluthommia (eilen pantiin taas naapurissa olutta), retropelijuttuja, kirjallisuus, musiikki, lukeminen, elokuvat, sarjat, kirjoittaminen ja musiikin tekeminen. Silloin tällöin olen kuitenkin koodaillut myös kotoa, ihan omasta tahdosta. Toinen yritys joskus vaatii sitä ja toisaalta pidän toisinaan iltakoodailusta, kun pysyy kohtuus eikä perhettä häiritse.

Yhtenä päivänä viime viikolla kävi niin, että oli kerrankin päivä, jolloin ei ollut illalla kotona velvoitteita, joten aloitin iltapäivällä erään isomman rupeaman. En voinut ennalta tietää kuinka monta tuntia koodaamiseen menee ja siinähän se sitten venähti. Olen sen verran pakkomielteinen luonne, että en pysty edes syömään jos joku on kesken, ainakin silloin jos kukaan seurassani oleva puhu syömisestä. Tällä kertaa olin toimistolla yksin ja koodasin putkeen kahvin voimalla kymmenen tuntia. Kahdentoista aikaan yöllä oli hieman outoa sulkea toimisto ja lähteä kotiin, jossa kaikki jo nukkuivat. Tällaista ei kovin usein ole tapahtunut, vaikka myöhään olen töissä ollutkin. Seuraavan kerran tavatessamme työkaveri tarjosi lounaan, se tuntui hyvältä.

Random kuva. Postista tulossa. Huomaa silmäpussit.

Kun viimeistään yhdeksän aikaan muut saapuvat toimistolle, suljen kirjan kannen ja siirryn työpisteelleni. En ole myöskään niitä aamuihmisiä, jotka aloittavat suin päin hommat, vaikka tietysti poikkeusaamujakin on. Joillakin aamun rauhoittumiset sijoittuvat kotosalle kukonlaulun aikaan, minulla ne ovat monesti vasta sitten kun pääsen toimistolle. Tässäkin suhteessa olen hieman mattimyöhänen. Tilastollisesti minulla tehokkaimmat tunnit ovat lounaan jälkeen, iltapäivälle 15-16 saakka. Tämäkin on joidenkin tutkimusten mukaan täysin luonnekysymys.

Hoidan työssäni itseänikin välillä yllättävän paljon erilaisia asioita. Asiakaspalvelua, markkinointia, teknisen stackin johtoa, workflown ja tekniikan kehitystä, front end koodia, palvelimia, yrityksen pyörittämistä, sosiaalista mediaa, analytiikkaa. Ja pidän siitä. Rooleja on onneksi jaettu ja yritys on kehittynyt hyvin siihen pisteeseen että kaikilla on omat roolinsa. Tähän päälle tietysti kotiasiat, vaimon ja lasten asioiden hoitamiset, jotka joskus sörkkivät myös työpäivää.

Viisi vuotta tulee kohta täyteen yrittäjänä ja välillä mietin, onko muillakin näin kova tahti? yhden burnoutin olen kokenut kymmenen vuotta sitten, toisen lähellä piti -tilanteen muutama vuosi sitten. Nykyisin ei ole burniksen merkkejä havaittavissa (vaikka milloin on?), koska nautin työstäni, enkä koe olevani stressaantunut. Osaan ajatella optimistisesti asioista ja luottaa että työkaverini hoitavat hommansa (ja vaikka tarvittaessa huolehtivat tai jopa stressailevat puolestani). Vastuullani on paljon asioita, mutta ehkä aivan sopivasti. Ehkä aina ei niin ole ollut.

En enää pysty kuvittelemaan normihommiin menemistä. Rakastan yrittäjän ”vapautta”, joka ei tarkoita välttämättä sitä että voisi tehdä kolmetuntisia työpäiviä, vaan sitä, että voi itse päättää mitä hommaa ottaa vastaan ja mistä kieltäytyy. Yrittäjän vapaus on parhaimmillaan sitä, että kaikki on omissa näpeissä ja koko ajan löytyy jotain kivaa kehitettävää. On myös mukava huomata, että oma työ kantaa hedelmää. Ehkä hitaasti, mutta varmasti. Kova työ palkitsee aina.

Hämyinen ennen julkaisematon testikuva toimistolta. Kuvassa läppärini takakansi. Muokkaamaton.

Olen lukenut Taivas+Helvetti -kirjasarjan toista osaa ja seuraavana on vuorossa kolmas, joka sekin on minulla hyllyssä. Kirja kertoo siis useita lyhyitä yrittäjän tarinoita, menestyksiä ja konkursseja. Kirjassa esiintyy tosin vähemmän ”tavallisia” yrittäjiä ja enemmän kuuluisia tai muuten vain erikoisia ihmisiä. Mietin joskus, että olisipa siistiä, jos ei tekisikään lopun elämäänsä ”duunarihommaa”, vaan keksisi jonkun tuotteen, joka myisi itse itseään ja siitä tulisi miljoonabisnes. En haluaisi aina vain polkea paikallani, vaikka toisaalta siitä ei välttämättä nytkään ole kyse. Ehkä haluaisin vain asioiden tapahtuvan nopeasti. Näkyisi selvästi palkassa. Saisi sitä korkeaa elintasoa, eläisi sitä suomalaista unelmaa. Tai jotain sellaista. No, haaveiden suhteen on hyvä olla kärsivällinen. Ja onhan tuo toinen yritys, josta oikeasti saattaakin tulla jotain.

Iltapäivällä tai viimeistään illalla lähden kotiin, istahdan sohvalle ja huokaisen. Olo on väsynyt. Väsyneempi kuin aamulla herätessä. Olen sentään lenkkeillyt kerran viikossa, mutta energiatasot ovat melko matalalla. Viikonloppuisin en ole toisaalta pitkään aikaan saanut kerättyä univajetta edes vähän parempaan suuntaan vaan unta on silloinkin kertynyt maksimissaan kahdeksan tuntia. Ehkä se vaikuttaa.

Oma haasteensa arkeen tuo ahdistuksen painolasti. Sen kanssa on vieläkin vähän vaikeaa välillä, se kun tuppaa olemaan selittämätöntä, päivittäistä. En oikein tiedä mikä sitä aiheuttaa, ehkä univelka, ehkä tämä luonne, ehkä se on ollut aina. Ahdistaa tulevat koitokset, mutta sitten kun ne tapahtuu ja menee ohi, ahdistaa seuraavat. Joinakin päivinä ei ahdista juuri ollenkaan, mutta se on harvinaista. Ahdistukseen vaikuttaa jonkin verran olosuhteet, mutta toisinaan ei lainkaan. Toimistolla yleensä ahdistaa vähiten, sillä hauskat työkaverit piristävät ja saavat muun unohtumaan.

Isäukolle pitäisi soitella. En ole ehtinyt soitella muillekaan, enkä oikeastaan vastaile puhelimeenkaan. Siraruksiini en ole ollut yhteyksissä vuosikausiin kunnolla, tosin veikkaan että jopa arvostavat sitä. Olen aika ”erakko” tässä suhteessa enkä osaa pitää yhteyttä. Nuorinta veljeäni lukuunottamatta, mutta häneenkin otan yhteyttä vain jos tarvitsen jotain… sekin aiheuttaa joskus vähän ahdistusta. Joskus nämä asiat aiheuttavat ahdistusta siksi, että ajattelen että muut ajattelevat että en soittele tai tapaa siksi, koska en haluaisi. Useimmiten en vain jaksa tai ei ole tullut sopivaa hetkeä.

Nyt istun saunan jälkeen pimeässä tuvassa silmät lupsattaen, pohdiskellen, hämmästellen elämää. Milloinhan tämä pikakelaus loppuu ja kasetti vähän hidastuisi. Hieman kaipaan sellaisia hetkiä, jolloin elämä ei rullaa liikaa päivästä toiseen. Seuraava vapaa viikonloppu on juhannuksena, niin täynnä kalenterini on. Onneksi päivät ovat sentään erilaisia ja mielenkiintoisia.

Piditkö tekstistä? Tarjoa kahvit!

Kuva Roni Laukkarisesta

Roni Laukkarinen

Kirjoittaja on 36-vuotias elämäntapanörtti, ammatiltaan yrittäjä ja teknologiajohtaja perustamassaan digitoimistossa, verkkosivujen tekijä, koukussa kirjoittamiseen 5-vuotiaasta. Päivät kuluu monipuolisen musiikkiharrastuksen, retropelien ja koodaamisen parissa, mutta arkea piristyttää myös vaimo ja kaksi lasta. Mastodon ja leffat lähellä sydäntä.

Lue Rollesta lisää

Reaktiot

Vaadittu kenttä

2 kommenttia

  1. isäukko

    Ei melkein kolmekymppinen vielä ole niin vanhentunut, että heräilee kukonlauluun ;)

  2. Vuoden viimeinen - Rollemaa

    […] Todistin säynätsalolaisen Aalto Panimon ensioluen lanseerausta. Vein tyttäreni työpaikalle (maaliskuun bloggaus). Random ennen julkaisematon […]